Juhlallisesti lausuessansa erittäin kunkin nimensä, luki hän sormiansa. Viattoman lapsen koko olennossa ja äänessä oli jotakin sanomattoman viehättävää ja lumoavaa eikä vanha herra voinut ponnistuksellakaan sitä välttää — minä näin äkkiä hänen sormuksilla koristetun kätensä lepäävän lapsen pään päällä; hän kumartui — tahtoiko hän todellakin suudella noita suloisia kasvoja… Kentiesi, jos hänellä olisi ollut aikaa ottaa pieni olento syliinsä ja sydän vasten sydäntä tuntea saman veren tykyttävän molempien suonissa — kentiesi olisi silloin tullut hetki, jolle taivaan enkelit olisivat ilosta hymyilleet. Mutta usein tarttuu kova käsi hyviin, lempeisin ja sovinnollisiin tunteisin ja loukkaa oikullisesti juuri parantumaisillaan olevia sieluja niiden hellimmissä tunteissa.
Minä en tiedä, miksi niin kovin pelästyin nähdessäni vaalean naisenhaamun liehuvan portin edessä olevien pensaitten välillä. Yhä likemmäksi se lähestyi meitä ja äkkiä seisoi sveitsiläisessä talossa asuva nuori rouva muutaman askeleen päässä herrasta ja lapsesta — hän kiljahti ja löi kädet silmiensä eteen.
Vanha herra säikähti. En ikinä voi unhottaa sitä ivan osoitusta, joka heti taasen saattoi liikutetut, kauniit vanhat kasvot kangistumaan. "Ah, katsopas vaan! näyttely on onnistunut oikein oivallisesti!… Täällähän osataan hyvin, sangen hyvin opettaa ja käyttää lapsiaan!" Hän lykkäsi lapsen niin kovasti luotansa, että se kaatui.
Rouva riensi ottamaan lapsen syliinsä. "Isä", sanoi hän ojentaen varoittavaisesti etusormensa, samalla kun melkein mielipuolinen hymy nosti ylähuulen, että hampaat tulivat näkyviin, "minulle voitte tehdä mitä hyvänsä, minua voitte polkea jaloillanne — minä kärsin sen nöyrästi; mutta lapseeni ette saa koskea kovalla kädellänne, sitä ette enää tohdi toista kertaa!" Hän otti pienokaisen, jonka vaaleista huulista ei ääntäkään enää kuulunut, syliinsä. "Minä en tiedä kuka on tuonut lapsen tänne —" jatkoi hän.
"Minä!" lausuin minä vapisevalla äänellä ja astuin esiin. "Antakaa minulle anteeksi."
Vaikka hän olikin hyvin liikutettu, kääntyi hän kuitenkin lempeästi minun puoleeni, mutta se haihtui samassa.
"Minä aioin viedä pienen tyttöni sisälle", jatkoi hän kääntyen vanhan herran puoleen — minusta näytti joka jäntäre tuossa läpinäkyvässä, hennossa olennossa muuttuneen teräksenkovaksi; "hän oli poissa ja portti oli auki. Sanomattoman tuskastuneena riensin tänne estämään teitä koskemasta lapseeni — minä tulin liian myöhään… Isä, minä olen kauheiden taistelujen perästä tyytynyt siihen, että te sanotte minua sydämettömäksi, kiittämättömäksi kadotetuksi tyttäreksenne; minä en voi mitään teidän soimauksianne vastaan, joihin hurskas maailma sanoo niin ja amen. Mutta äitinä ette saa minua hätyyttää!… Minäkö käyttäisin sydänkäpyäni, aarrettani" — hän pusersi innokkaasti lapsen sydämellensä — "tätä suloista, viatonta lapsensydäntä itsekkäitten vehkeitten täyttäjäksi? Tämä on soimaus, jota en kärsi, jonka kumoon, ja josta teidän kerran tulee vastata Jumalan edessä!"
Rouva kääntyi ja meni pois.
Minä luulin vanhuksen täytyvän rientää syvästi loukatun rouvan perästä ja sovinnollisesti sulkea hänet syliinsä; mutta hän oli silminnähtävästi niitä itserakkaita ihmisiä, joitten on mahdotonta myöntää olevansa väärässä; — jos he kerran himmeästi huomaamat olleensa väärässä, tekee se häpeä heidät vasta oikein uhkamielisiksi ja koviksi.
Hän loi poisrientävään vihaisen silmäyksen ja astui äkkiä, kasvot kiukusta tulipunaisina, niin liki minua, että minun täytyi peräytyä takanani oleviin orjantappurapensaisin.