Minä aloitin toista värssyä; mutta äkkiä vaikeni ääni huuliltani. Minä taisin istuinpaikastani nähdä sangen pitkälle Karolinenlustiin vievää tietä. Tuulen siellä täällä oksia heiluttaessa näin minä ikkunoitten kimeltävän… Sieltä päin tuli vanha kirjanpitäjä — minun täytyi muistella valkeareunaista raepilveä, tuulen sitä viedessä aron yli; yhtä synkännäköiset olivat kasvot peittämättömien hopeanharmaitten hiusten alla ja yhtä kummallisen kiireesti astui peloittava ukko eteenpäin meitä kohti.
Gretchenkin katseli sinnepäin — hänen kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi; ilosta huudahtaen riensi hän vanhan herran luo ja löi käsivartensa hänen polvensa ympäri.
"Vaari!" huudahti hän katsellen häntä sanomattoman hellästi.
Vanha herra seisahtui ikäänkuin kivettyneenä katsoa tuijottamaan lasta; hänen käsivartensa olivat ojennetut kuin olisi hän huolettomasti eteenpäin astuessansa huomannut tuntemattoman syvyyden edessänsä ja pelästyneenä säpsähtänyt takaperin, ja siihen asemaan jäi hän liikkumatta seisomaan; kentiesi pelkäsi hän kätensä voivan alas vaipuessaan tarttua pienen tytön kultakähäröihin.
"Eikö totta, olethan sinä vaarini?… Lovisa on sanonut sen —"
"Kuka Lovisa?" kysyi hän sointuvalla äänellä — minusta kuului kuin olisi hän sillä kysymyksellä tahtonut karttaa kaikkia selityksiä.
"Mutta, vaari — meidän Lovisamme! — hän joka silloin kantoi pientä veljeäni, kun hän vielä oli kapalossa. Mutta nyt on hän poissa. Me emme voi pitää lapsentyttöä, sanoo äiti, se on liian kallista…"
Vanhan herran kivettyneet kasvot vavahtivat ja kädet vaipuivat syvemmälle alas.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi hän.
"Ah, etkö sitäkään tiedä, vaari?… Ja herra Schäfer sekä hänen Kaaronsakin sen tietävät ja meidän pikku kissammekin! Gretchen on nimeni. Mutta minulla on muitakin nimiä — oikein kauniita nimiä — minä kerron ne kaikki sinulle. Anna, Maria, Helena, Margareta Helldorf on nimeni."