Hän kumartui syvästi ja palasi nopein askelin samaa tietä, kuin oli tullutkin. Minä tunsin selvästi, että herra Claudiuksen piti tuleman loukatuksi tuosta omituisesti lausutusta pienestä sanasta; minä katsoin häneen: tikari oli sattunut.
XVII.
Niin, kirjanpitäjälle onnistui syvästi loukata herra Claudiusta. Nuolennnopean vavahduksen jälkeen jäi hänen solakka vartalonsa seisomaan ja hän katseli kiireesti poismenevää, kunnes hän katosi pensasten väliin.
Minä aioin käyttää tilaisuutta hiipiäkseni pois, mutta liikkumiseni tuottamasta hiljaisesta kahinasta kääntyi herra Claudius minun puoleeni.
"Viipykää vähän!" lausui hän estäväisesti ojentaen käsivartensa minua kohden. "Vanhus on syvästi liikutettu; minä en tahtoisi, että te vielä kerran kohtaisitte hänet siinä tilassa."
Hän puhui yhtä tyvenesti ja ystävällisesti kuin tavallisesti… Ilmasenko tässä kahden kesken ollessamme miten Karolinenlustin toisenkerroksen kummitusten laita oli? mietin itsekseni. Ei, minä en luottanut häneen ja aina lämpöisesti sykkivään sydämeeni asti tunsin itseni lannistuneeksi hänen läsnä ollessansa. Yhtä intoisasti kuin sieluni oli kiintynyt Charlotteen, yhtä vähän myötätuntoisuutta oli minulla tuota kylmää laskentomiestä kohtaan — hänen kummallinen käytöksensä ja tyven luonteensa, jotka eivät milloinkaan sallineet liiallisuutta itsessänsä eikä toisissakaan, pidättivät minut aina kaukana hänestä. Hän puhui kyllä äsken kristillisen rakkauden luonteen mukaan ja jos olisin kuullut jonkun muun lausuvan samat sanat, olisin luullut niiden tuleman sydämestä — hänen suussansa olivat ne minusta ainoastaan tyvenen ihmisen lauseita. Hän oli suojellut minua; mutta vaikka olinkin lapsellinen ja kokematon, osasin kuitenkin päättää hänen tehneen niin, ainoastaan estääksensä alamaistaan käyttäytymästä röyhkeästi minua kohtaan… Minä olin liian innostunut Charlotteen, että olisin herra Claudiusta tavatessani unhottanut hänen mielipiteensä sedästään.
Mutta siinä tottelin häntä ja odotin kärsivällisesti, kunnes emme enää kuulleet kirjanpitäjän raskaita askeleita. Koneentapaisesti lykkäsin minä varpaallani hiekan pieneen kasaan — paksu kenkä kaikessa rumuudessansa tuli näkyviin, minä en siitä vähintäkään huolinut — herra Claudiushan vaan seisoi vieressäni, ja hänhän sen vaan näki.
"Minä menen porttia sulkemaan", lausuin viimein keskeyttäen lyhyen äänettömyyden; minun mieleeni joutui äkkiä, että se vielä oli auki… Minä tahdoin pyytää häneltä anteeksi, vaan en saanut sanoja huulieni yli.
"Menkäämme siis", sanoi hän. "En käsitä, miten pienet kätenne voivat avata vuosia sitten ruostuneen lukon.
"Lapsi oli syy siihen —" vastasin minä ja minun täytyi hymyillä muistellessani suloista pienokaista — "minä tahdoin kaikin mokomin likempää nähdä tyttöä ja sitä perhettä, joka on niin onnellinen. Minä en ole milloinkaan tietänyt, miltä tuntuu, kun vanhemmat niin syvästi rakastavat lapsiaan."