"Mutta millä tavalla oli teille mahdollista nähdä vierasta perhettä?"
Minä osoitin ujostelematta jalavan latvaa, jonka alla juuri olimme.
"Minä istuin tuolla."
Hän hymyili salaisesti ja lasienkin lävitse huomasin minä hänen silmänsä vilkasevan vasenta sivuani; ehdottomasti seurasivat omatkin silmäni hänen katsettansa — voi! kostonhimoinen jalava oli repinyt suuren kolmikulmaisen läven mustaan juhlapukuuni, niin suoran kuin olisi siihen käytetty kulmamittaa. Minä tunsin punastuvani hiuksiin saakka ja vaikka ainoastaan herra Claudius sen näki, häpesin kuitenkin.
"Oi Jumala — Ilse!" enempää en voinut sanoa.
"Olkaa huoletta, Ilse rouva ei teitä toru — sitä emme salli!" lohdutti hän ystävällisesti, mutta yhtä huolenpitäväisellä äänellä, kuin olisi hän puhutellut pikku Gretcheniä. Ja se suututti minua — semmoinen avuton lapsi en kuitenkaan ollut… Silloin huomasin vasta selvästi, kuinka toisellainen Dagobert oli käytöksessään. Hän kohteli minua kuin täysikasvuista neitoa, varsinkin sitte, kun ystävällisesti ja tyvenesti kuuli, että minut kohta aiottiin esitellä hovissa. "Ilse rouva on jo pitänyt huolta, että saatte uuden puvun," jatkoi hän puhettaan. "Hän pyysi jo eilen minulta rahaa, ostaaksensa teille hovipuvun… Mutta minun täytyy muistuttaa teitä, että Ilse kyllä voi täällä ollessansa pitää huolta senkaltaisista asioista; myöhemmin pitää teidän itsenne kääntymän minun puoleeni."
"Onko se välttämätöntä?" kysyin minä salaamatta tyytymättömyyttäni.
"Se on välttämätöntä, neiti von Sassen — säännöllisyyden tähden."
"No, sitten oli mummo vainajani oikeassa, koska hän ei voinut rahaa kärsiä… Oi Jumala, kuinka monta temppua on maksaessa muutamia taaleria toiselle!"
Hän katseli minua hymyillen sivulta. "Minä koetan tehdä sen teille niin huokeaksi kuin mahdollista," lausui hän hyväntahtoisesti.
"Mutta täytyyhän minun kuitenkin jokaisen groshenin tähden tulla teidän kolkkoon huoneesenne?"