"Vaan ei likimainkaan niinkuin arolla — eikö totta?"
"Sitä minä en tiedä — mutta — minä ikävöitsen niin kauheasti Dierkhofiin! Minä kärsin usein hirveästi ja olen niin tuskissani, että voisin halaista otsani puita vastaan." Se valitus tunkihe melkein ehdottomasti huuliltani… Sitä ei kuitenkaan ollut kukaan minulta kysynyt; he luulivat epäilemättä kaikki oloni täällä kaikissa tapauksissa edullisemmaksi ja hupaisemmaksi.
"Lapsi raukka!" lausui herra Claudius, — ei, se ei ollut sääliväisyyttä! Varmaankin oli luonto vaan lahjoittanut hänelle niin hellän äänen.
Me astuimme juuri Karolinenlustin vieressä olevalle kentälle. Siinä seisoi vanha Erdmann, joka nykyisin oli kieltänyt Ilseä ja minua käymästä katurakennuksen pihan lävitse. Hänellä oli vasemmassa kädessä laatikko, josta hän väsymättä ripoitteli tielle kanan syötettä. Herra Claudius meni nopeasti hänen luoksensa ja tarttui hänen oikeaan käteensä, joka juuri oli heittämäisillään ohrasadetta siipikarjalle.
"Te ruokitte noita liian ylellisesti, Erdmann", nuhteli hän. "Katsokaa tuonne pensaitten väliin, kaikkialla itävät jyvät, joita kanat eivät millään tavalla jaksa syödä, minä olen mielipahakseni huomannut sen." — Hän otti kourallisen siemeniä laatikosta ja antoi niiden pudota alas takaisin hienojen sormiensa välistä. "Ovathan nämä puhtaita nisuja, Erdmann; siitä täytyy minun torua teitä! Tiedättehän minun vihaavan senkaltaista ylellisyyttä. Sillä tavalla hukataan meillä viljaa, vaikka moni köyhä lapsi raukka turhaan hakee leipää."
Minä oikein vihastuin. Miten tuo mies ymmärsi kaunistaa itaruuttansa! Hän ei muka torunut, että hänelle tapahtui muutaman groshenin vahinko nisujen hukkaamisesta — ei, ei suinkaan! Hän vaan valitti, että ne leivät menivät hukkaan, jotka olisi saattanut leipoa jollekin köyhälle lapselle.
Erdmann vanhus puolustihe sillä, ett'ei enää ollut ohran hituakaan koko talossa. Hän kohotti kuin pahantekijä olkapäänsä molemmin puolin päätänsä ja koetti nopeasti paeta suojelevien pensaitten välille… Huh, noita hirveitä sinisiä lasia, miten ne kimelsivät hänen jälkeensä! Minä en enää ollenkaan tahtonut katsella herra Claudiusta ja käänsin pois kasvoni; käteni tarttuivat lähimpään pensaasen, repivät sen lehtiä ja levittivät ne hiekalle.
"Mitä tuo kakaopensas raukka on rikkonut?" kuului herra Claudiuksen ääni vieressäni, niin hellästi ja tyvenesti, kuin hän ei äsken olisikaan torunut. "Entäs jos näissä teidän oikullisesti repimissänne lehdissä olisi vähän samaa tuskastuttavaa koti-ikävää kuin teissäkin!"
"Minä kumarruin, poimin nopeasti lehdet maasta ja laskin ne viileään pensaan juurella kasvavaan ruohoon, tiheän oksan alle. 'Nyt ne kuolevat ainakin kodissansa', lausuin minä tahtomattani katsoen sinisiin lasisilmiin."
"Voitteko kestää täällä?"