"Täytyyhän minun — pitäähän minun täällä sivistyä ja siihen tarvitaan kaksi vuotta." Minä panin ehdottomasti kädet ristiin. "Kaksi pitkää vuotta!… Vaan ei auta, minä tiedän itsekin, että minun täytyy oppia — olenhan jäänyt hirveän taitamattomaksi arolla!… Pikku Gretchen tuolla huvilassa tietää paljon enemmän kuin minä."
Herra Claudius nauroi hiljaa.
"Tietysti on tämä opetus ja kiusausaika teille välttämättömän tarpeellinen, liiatenkin kun tiedämme, miten vaikeata on oman nimennekin kirjoittaminen pienelle kädellenne. Kahdessa vuodessa voitte oppia paljon; mutta isänne ja joku muukin toivonee ehkä, ett'ei nuori, viaton sielunne oppisi kaikkia, mitä maailma, varsinkin hallituskaupunki opettaa, vieläpä vaatiikin… Ilse rouva pyysi eilen minua pitämään töitänne ja toimianne silmällä."
Minua värisytti — sitä en voinut kärsiä! Sitä aioin vastustaa kaikin voimin! Vapaaehtoisesti en suinkaan eläessäni aikonut antautua tuon saman sietämättömän ikeen alle, jonka painoa Dagobert ja Charlotte kärsivät! Mutta kummallista oli kuitenkin, ett'ei minulla ollut uskallusta ilmoittaa hänelle sitä jyrkkää päätöstäni vasten silmiä. "Minä en ymmärrä, mitä on Ilsen mieleen juolahtanut — senhän neiti Fliedner jo kohta lupasi tehdä ja Charlottekin", lausuin minä hitaasti. "Ja Charlottesta pidän minä niin paljon, häntä minä varmaan aina tottelen."
"Sehän juuri on vältettävä", vastasi hän vakavasti. "Neiti Fliedneristä kyllä saatte hyvän kasvattajan. Charlottella on vielä itselläänkin liian paljon oppimista, että hän voisi ruveta teidän opettajaksenne… Jos sallisin hänen rajattomasti vaikuttaa kokemattomaan lapseen, täytyisi hänen itsensä olla kaikissa kohdin esimerkkinä — mutta siitä hän on kaukana… Charlottella on oikeastaan jalo luonne, mutta hänen sielussansa on vielä monta heikkoa kohtaa — minä tiedän, että monta kertaa olen astuva varoittaen ja kieltäen teidän molempien välillenne."
Jos pieninkään myötätuntoisuuden kipinä oli hehkunut sielussani, niin sammui se tykkönään näistä suorista ja moittimista sanoista. Hän kosti siinä katkerasti Clarlotten lavertelemiset pihakammarista — minä käsitin sen hyvin ja semmoinen viekas kostotapa se juuri niin syvästi suututti Dagobertia… Ja tuon jäykän, tunnottoman laskumiehen käsiin oli Ilse vielä jättänyt minutkin. Hän varmaankin aikoi pidättää minut neljän seinän sisällä, hankkia minulle opetusta ja puhua kanssani ennen kaikkea muuta noista vihatuista kirjoitusharjoituksista ja kaikkea, mitä tekisin, olisivat nuo inhottavat silmälasit tirkistämässä.
Sillä välin olimme astuneet etehiseen ja seisoimme sen käytävän edessä, josta pääsi minun kammiooni. Herra Claudius otti silmälasit pois ja pisti ne taskuunsa… Ja vaikka hän vaan oli herra Claudius, enkä minä häntä kärsinyt, oli hänellä kuitenkin erittäin kauniit silmät — minun kävi hänen suhteensa samoin kuin kirkkaan taivaankin, se näyttää niin lempeältä ja viattomalta, vaan jos tahtoo katsella sitä, ummistuvat silmäluomet heti sen hehkuvista säteistä.
Minä vaikenin ujosti — silmälasit olivat minun varustukseni; niiden kanssa katosi rohkeuteni ja lymyi sieluni sisimpään nurkkaan. Silloin kuului läheneviä askeleita.
"No, älkää paheksiko, neiti!" kuulin jo kaukaa Ilsen sanovan. "Tämä on hirveä tapa!… Noin nuori kaunis nainen, ja savuaa kuin uuninpiippu!"
"Ah, te pelkäätte vaan tupakan savun turmelevan koreat orvokit hatustanne, rouva Ilse!" nauroi Charlotte.