Isäni hymyili epäileväisesti, mutta se oli kuitenkin ainoa oljenkorsi, johon hän voi tarttua. Hän katseli kysyväisesti vierasta herraa; hän nyykäytti myöntyväisesti päätään, kääri rahan paperiin ja antoi sen minulle. Minä pusersin sitä suonenvedontapaisesti taskussani ja juoksin katurakennukseen. Ah, miten aioin rukoilla herra Claudiusta antamaan minulle kolmetuhatta taaleria rahoistani! kuinka innokkaasti kertoa hänelle isäni huolen! Ell'ei hän ole oikea kivi, pitää tyttären rukouksen häntä liikuttaman, tyttären, joka ennen kaikkia tahtoo nähdä isänsä onnellisena… Minä en kuitenkaan koskaan ennen peljännyt Claudiusta niin paljon kuin silloin väristen ja rukoilevaisena astuessani vilpoiseen, kolkkoon etehiseen, josta äsken läksin uhkamielisenä ja uppiniskaisena. Mutta eteenpäin! Sen täytyi tapahtua! Minä rakastin isääni liian paljon, ett'en olisi uhrannut hänen hyväksensä, mitä vaan voin, tahdoinpa kärsivällisesti kestää herra Claudiuksen kylmää katsettakin… Joutavia! Antoihan hän minulle neljäsataa taaleria lähetettäväksi tädilleni — mistä syystä hän siis kieltäisi minulta kolmeatuhatta! Minä vaan kirjoitan nimeni kuitin alle ja sillä on asia suoritettu.
Erdmann ja kamarineitsy kantoivat juuri ruoka-astioilla täytettyä koria rappuja alas, kun minä astuin ylös. Ruokasalin ovet olivat vieläkin auki. Jos herra Claudius vielä on Charlotten huoneessa, voin minä kentiesi avatusta ovesta herättää hänen huomionsa muitten näkemättä, sillä minä en tahtonut muita kuulijoita pyytäessäni häneltä puheenalaista rahasummaa.
Olin juuri astumaisillani viereiseen huoneesen, kun kaksi kaunista, vahvaa ihmisääntä kohtasi korviani — ikäänkuin kiintyneenä jäin seisomaan, vaikka lattia oikein poltti jalkojani ja sydämeni sykki tuskallisesti jokaisesta kuluvasta silmänräpäyksestä.
Jos myrskyss' sinut näkisin
Synkässä erämaass',
Ma viittan' sulle tarjoisin
Suojaksi tuulessa.
lauloivat Charlotte ja Helldorf. Minä näin ovesta molempien jalot vartalot ja Dagobertinkin, joka heitä säesti.
Oi, minun aroni myrskysäässä, kevätmyrskyssä! Kun se vinkuen lensi Dierkhofin yli, koettaen irroittaa vahvoja nurkkapylväitä ja särkeä laseja, kun se repi tammien menneenvuotiset kuivat lehdet ja jauhoi ne pieniksi palasiksi, kun Ilse huolellisesti sulki kaikki ovet ja kanat avarasta pihasta pakenivat ometan suojeleville orsille, silloin juoksin minä aidan toiselle puolelle ja huusin kovasti ilman ohitse humisevalle henkijoukolle… Nyt ei myrsky pauhannut kuten talvella! Nyt kuului tuhat, monta tuhatta vastaherännyttä ääntä riemuitsevan toisilleen! Nyt kuohui jäästä irroitettu vesi, nyt humisi metsäkin, jossa elon suonet jälleen vilkkaasti tykyttivät, tuossa soi pieni kellokukkakin, joka juuri oli puhjennut nupustansa… Ja minä annoin myrskyn viedä itseäni eteenpäin; vastustamatta lensin aron yli, pyöriskellen kuin tuulen pyörittämä lehti, kunnes seisahduin kukkulan päälle ja puoleksi peljästyneenä, puoleksi riemuiten kiersin käsivarteni vanhan hongan ympäri. Molemmat, vanha puu ja minä, horjuimme ja vapisimme, mutta honka ravisti iloisesti neulasiaan ja minä nauroin suuria paksuja pilviä, joitten vastustamatta ja avuttomasti täytyi hyökätä eteenpäin hirmuisessa vauhdissa, viimein haihtuaksensa. Tuuli repiä riuhtoi leninkiäni ja hiukseni löivät kasvojani — mutta minä en tarvinnut "suojelevaa viittaa", pienissä lapsenkäsissäni ja jaloissani oli jotakin raudan ja teräksen kovaa; minä taistelin urhoollisesti tuulta vastaan palatessani kotiin ja toruin Spitsiä, joka sillä aikaa laiskasti oli lämmittänyt nahkaansa lämpimän takan edessä.
Jos turma onnes hävittää
Ja rauhas häiritsee…
lauloivat he tuolla sisällä ja äänet paisuivat samoin kuin myrskykin pauhaa päästyään korkeimmillensa. Äänet olivat melkein lumonneet minut; mutta en saanut antautua lumouksen valtaan — pois kaikki koti-ikävä tuskallisen viehättävine unelmineen! — Minä olin näkevinäni isän liikutettuna kävelevän edestakaisin kirjastossa ja astuin päättäväisesti kynnyksen yli.
Huoneessa istui herra Claudius ypöyksin. Hän oli nojallaan tuolinsa sivua vasten ja oli kätkenyt otsansa ja silmänsä käteensä. Tiheät, vaaleat kähärät peittivät valkoiset sormet — minä peräydyin tuskastuneena, yksin hänen hiustensa heikko hopeanhohtokin vaikutti minussa kylmyyttä ja saattoi minut jälleen tointumaan; minä en enää muistanut sanaakaan rohkeasta kauniista pyynnöstäni; nähdessäni hänet siinä, tunsin selvästi, että hän kuitenkin kieltäisi minulta rahat, tosin kyllä sangen kohteliaasti ja hyväntahtoisella äänellä, mutta niin lujasti ja vakavasti, että jos uudelleen pyytäisin, olisi se tunkeilevaisuutta. Ja vaikka hän nyt istui siinä ikäänkuin muistamatta koko maailmaa, ainoastaan kuunnellen liikuttavaa laulua, pyöri kuitenkin — siitä olin varma — numeroita hänen päässään, ja, minä tiesin sen, hän olisi hiljaa nauranut, kun vaan olisin maininnut kolmeatuhatta taaleria ja sanonut: "teillä ei silminnähtävästi ole käsitystä, kuinka paljon rahaa siinä on!"
Mutta kuitenkin seisoin äkkiarvaamatta hänen vieressänsä; tuskin tiedän, kuinka rohkenin astua ne muutamat askeleet hänen luoksensa. Minä kumarruin hänen puoleensa ja lausuin puoliääneen hänen nimensä… En aikonut häntä pelättää, ja ääneni kuuluikin hyvin heikolta ja ujolta, mutta kuitenkin kavahti hän pystyyn, ikäänkuin olisi tuomiopasuuna kaikunut hänen korvissansa. Hän nousi seisomaan ja hymyili — minä tiesin kyllä miksi — kuinka oli mahdollista pelästyä tuommoisesta pienestä olennosta, joka tuli sisälle äänettömästi hypistellen kuin pieni peikko!