Minä en jättänyt häntä niin vähällä. "Tosi kyllä että olen tullut äärettömän tyhmäksi tuolla arolla", vastasin vilpittömästi, "mutta kentiesi käsitän sinua kuitenkin paremmin kuin uskot; koeta kuitenkin."
Hän hymyili puoleksi nurjasti, puoleksi vastahakoisesti, mutta otti kuitenkin rahan ja piti sitä edessäni.
"No, katso siis tätä!… Tämä on ihmeellisen harvinainen esine — kunniaraha … Minun kokoelmissani ei ole senkaltaista, syystä ett'en tähän hetkeen saakka ole voinut saada semmoista ostaa," Säihkyvin silmin piti hän sitä valoa vasten. "Oivallista — kuva on melkein kulumatta!… Herra, jota odotan, myy tämän rahan ja hänellä on niitä ainoastaan verrattoman harvinaisia — ymmärrätkö minua, lapseni?"
"Minä en ymmärrä lauseitasi; mutta tarkoituksesi käsitän selvästi. Sinä et millään tavalla tahtoisi päästää tätä kultarahaa käsistäsi."
"Lapsi, minä antaisin ilomielin vuosia elämästäni, jos voisin ostaa tämän!" keskeytti hän minua innokkaasti. "Mutta minä en, ikävä kyllä, voi sitä tehdä. Tunnin perästä on herttua ostanut kaikki harvinaisimmat kappaleet muinaisrahakokoelmiinsa — ja minä —"
Hän vaikeni; sillä herra, joka jo eilen pienine lippaineen oli ollut hänen luonansa kirjastossa, astui sisään. Minä näin, kuinka isäni vaaleni. "No, kuinka käy, herra von Sassen?" kysyi herra lähestyessänsä.
"Minun — täytyy luopua siitä!"
"Isä", lausuin minä päättäväisesti, "minä hankin sinulle mitä tarvitset!"
"Sinäkö, pikku tyttäreni?… Millä tavalla sitte käyttäytyisit?"
"Jätä se minun huolekseni! Mutta minä tarvitsen rahan, että voin sen näyttää!"… Ah, kuinka käytölliseksi ja päättäväiseksi äkkiä olin muuttunut! Minä oikein ylpeilin itsestäni; se olisi Ilsen pitänyt näkemän.