Kamarineitsy läksi sääliväisesti katsellen minua, jolle laki niin ankarasti luettiin, ja minä menin ylös kirjastoon noutamaan isääni.
Jo oven ulkopuolella kuulin hänen nopein askelin käyvän edestakaisin ja ääneen puhuvan itseksensä. Minä luulin jonkun olevan hänen luonansa ja avasin hiljaa oven. Hän oli yksinänsä, mutta sanomattoman levoton ja liikutettu. Lakkaamatta mittasi hän askeleillaan avaraa huonetta ja siveli molemmilla käsillään hiuksiansa. Monta kertaa seisattui hän, otti pöydältä kultarahan, jota hän oli näyttänyt Ilselle, tarkasteli sitä ikäänkuin tahtoen lävistää sen silmillänsä ja laski sen syvästi huoaten jälleen pöydälle. Sitte löi hän laihalla kädellään niin kovasti pöytään että kaikui, ja alkoi taas kävelemisensä. Minua hän ei huomannut, vaikka jo olin seisonut muutamia minuuttia huoneessa.
"Isä, mikä sinun on?" kysäsin viimein ujosti.
Hän kääntyi äkkiä. Ensin hän ei tuntenut minua uudessa puvussani; minä juoksin nauraen hänen luoksensa. Hänen synkistyneet ja sangen kuumat kasvonsa kirkastuivat heti; hyvänsuopa hymy lensi auringonsäteen tapaisesti niiden ylitse ja teki minut sanomattoman onnelliseksi.
"Ah, Leonore, sinäkö se olet!… Minun kaunis pikku tyttö sinä oletkin!" huudahti hän. Hän tarttui molempiin käsiini ja tarkasteli minua kiireestä kantapäähän. Kuinka selittämättömän kiitollisesti sydämeni sykki häntä kohtaan! Kaikissa tieteellisissä suruissaan ja huolissaan huomasi hän kuitenkin minun kaltaiseni pienen mitättömän olennon.
"Isä, emmekö lähde jo pian?" kysyin minä, ja rohkaisten mieleni silittelin hänen harmaat hapsensa ja asetin paremmin kaulahuivinsa. "Kentiesi ruhtinatar jo odottaa meitä — oi, kuinka sydämeni sykkii pelosta ja tuskasta!"
"Minä odotan ensin herraa, jonka vien herttuan luo", vastasi hän lyhyesti, huomaamatta viimeisiä sanojani. Poissa oli taasen iloinen mieleni! Hän siirtyi pois luotani, rupesi jälleen kävelemään ja kahden sekunnin perästä olivat suureksi mielipahakseni silitetyt hiukset taasen pörröllään.
"Etkö tahdo kertoa, mikä sinua niin surettaa?" kysyin rukoilevaisesti.
Hän astui juuri, kädet selän takana, ohitseni.
"Voi lapseni, sitä en voi sinulle sanoa; enhän edes tiedä, kuinka alottaisin selittääkseni sitä sinulle! — Päivällispöydässä oli minulla jo oikea jättiläistyö, kun puhuin siitä Ilselle", sanoi hän melkein maltittomasti ja jatkoi kävelemistänsä.