"Minä — minä pelkään aaveita, ja Heintz ja Ilsekin, vaikk'ei hän sitä myönnä!"
Hellä hymy näkyi hänen huulillansa. "Minäkin näen välistä aaveita,
joita pelkään ja nyt juuri enemmän kuin milloinkaan ennen", lausui hän.
Minä en tietänyt, laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän vakavasti.
"Menettekö tänään vielä ruhtinattaren luokse?"
Minun täytyi nauraa itsekseni, hän kysyi juuri samaa asiaa kuin Dagobert. "Menen", vastasin hänelle, "ja minun täytyy rientää, kello kuusi pitää meidän oleman linnassa."
Minä tahdoin kiireesti astua kynnyksen yli, mutta hän pidätti minua lempeästi.
"Varokaa, ett'ette kadota itseänne hovi-ilmassa!" varoitti hän kummallisella äänellä ja ojentaen etusormensa. Se oli kummallista, mutta hänen äänensä melkein koski sydämeeni — joutavia, sitä neuvoo minulle mies, joka aina muisteli vaan itseään! Ihan toista oli Dagobert pyytänyt!… Minä pudistin päätäni, juoksin ulos ja riensin portaita alas… Onneksi ei Ilse nähnyt tuittupäistä päänpudistustani. Aika nuhdesaarnanpa olisinkin silloin taas saanut kuulla!
XIX.
Kamarineitsy oli vielä huoneessani. Hän sai minut käsiinsä, kiinitti puuttuvan nauhasolmun ja pani ympyriäisen valkoisen olkihatun päähäni.
Minä katsahdin peiliin ja huomasin äkkiä, että ylönkatsotut hiukseni, jotka siihen saakka olivat minulle olleet ikävänä vaivana, paksuissa, sinertävän mustissa kähäröissä aaltoilivat niskassani ja että ne erisivät erittäin kauniisti hattuni maidonvalkeista nauhoista. Ilsen terävät silmät tapasivat minut heti tässä ensi ihastuksessani, hänen karkeat kasvonsa, niiden tummanpunaiset poskipäät näkyivät äkkiä katkeran ja suuttuneen näköisinä koristetun pääni ylitse peilistä.
"Vai onko peilinarrikin jo valmis?" torui hän. "Mutta sen sanon sinulle, siivo nainen ei koskaan uteliaasti kurkista peiliin, vaikka nenä istuisikin sievästi oikealla paikallaan… Syntiä se on, tiedätkö sen?… Jos emäntä raukkani ajoissaan olisi ottanut Kristinan pois peilin luota, olisi monta asiaa ollut toisella kannalla… Minä peitän peilin ennen lähtöäni, tiedä se!"
Sitä hänen ei tarvinnut tehdä. Minä en voinut käsittää sen olevan syntiä, sillä niin nenän kuin koko ruumiinkin oli rakas Jumala minulle antanut; mutta naurettavaa oli ihailla ja ihmetellä itseään; minä punastuin ja häpesin, juurikuin olisin sanonut jotakin kovin tyhmää.