Ensimmäisenä näin vanhan kirjanpitäjän. Hän istui ikkunan loukossa puoleksi akuttimien peittämänä — Charlotte oli ollut oikeassa — "hän oli raivoissaan". — Eilen oli hänen vihansa vimma ollut jotenkin suurenmoinen — hän oli jonkinlaisen profeetan kaltainen ja hänen äänensä manaava into täytti minut pelolla ja kauhulla. Nyt oli hän sitä vastoin vaan syvästi vihastunut, ainoastaan vaivalla itseään hillitsevä mies — vasen käsi, jossa kiilsi kallis sormus, oli kovasti pusertunut ikkunalautaan; minuun päin puoleksi käännettyä klassillisen jaloa sivukuvaa rumensi kiukusta alaspäin vetäytyneet suupielet ja koko seura näkyi menettäneen hänen suosionsa, sillä hän oli kääntänyt sille selkänsä… Hänen vihansa esine, nuori Helldorf nojasihe ovea vastaan, josta minä olin tullut sisälle. Hän oli kentiesi huomiollisin ja kiitollisin kuulija, sillä hän seisoi liikkumatta, silmät kiintyneinä soittajaan. Hän lienee ollut toista mieltä kuin herra Claudius, joka jokaisesta säveleen korotuksesta tyytymättömästi rypisti silmäkulmiansa ja moittivaisesti pudisti päätään. Tässäkin oli hän olevinaan ymmärtelijä tuo — kauppias!

Äkkiä tunsin tuolini hieman tärisevän ja katsahdin sivulle. Dagobert seisoi vieressäni; hän nojasi tuttavasti käsivartensa selkälautaa vasten. Katsoessani ylös, katseli hän minua syvästi arkoihin silmiin, kumartui liioitta mutkitta puoleeni ja kuiskasi korvaani soiton estäessä muita sitä kuulemasta: "pitääkö teidän jo tänään menemän ruhtinattaren luo?"

Minä nyykäytin päätäni.

"Minä rukoilen teitä — muistakaa vähän minuakin siinä paratiisissa, johon tulette!"

Minua melkein pyörrytti. Tämä kuiskaileva, hellästi ja innokkaasti rukoileva ääni vaikutti sanomattoman kummallisesti sieluuni. Minun piti suosiollisesti muisteleman häntä — häntäkö, joka niin pilkallisesti ja ylpeänä oli arolla seisonut edessäni, tuotako Tankredia, joka kauneutensa ja sotilasarvonsa kautta oli kuninkaan kaltainen kaikkien noitten "kauppiaiden" joukossa! Veri syöksi kasvoihini ja vastaamatta sanaakaan vaipui pääni syvälle rintaani kohti — minä olin ylpeä ja onnellinen, mutta sitä ei muitten tarvinnut nähdä.

Soittokappaleen loputtua ja tavallisten kiitosten jälkeen läksivät vieraat pois. Helldorfkin otti hattunsa. Herra Claudius viittasi häntä kuitenkin jäämään ja minä kuulin hänen hiljaa kuiskaavan nuorelle miehelle: "Viipykää vielä, minä tahtoisin mielelläni kuulla teidän laulavan; teidän barytonianne kiitetään paljon."

Kaikkien pois mennessä hiivin minä viereiseen huoneesen, toivoen sieltä löytäväni oven käytävään. Koko asemani, äkkiarvaamaton ilmestymiseni seuraan olivat kuitenkin olleet liian naurettavia, minä pelkäsin Charlotten pilkkaavan, jos jäisimme kahden ja sentähden tahdoin mieluummin olla sen päivän poissa hänen näkyvistänsä.

Viereinen huone oli suuri sali, jossa vieraat olivat syöneet. Avonaisesta ovesta pääsi käytävään, jossa vanha Erdmann vieläkin käveli edestakaisin kuin mahtimies… Mikä hopean paljous kiilsi keskeltä huonetta pöydältä ja sivu-pöydiltä. Minä katselin niitä ohimennen, vaan sitte kiintyivät silmäni sivu-seinään, voimatta katsoa muualle… "Komea upseeri", joksi Charlotte oli kutsunut häntä, katseli alas paksusta, runsaasti koristetusta kehyksestä! Kaunis, ylpeä mies, elämänhalu ja voitonvarmuus hymyilevissä huulissa!… Ja oliko tuo valkoinen käsi, joka niin voimakkaasti ja kuitenkin luontevan viehättävästi nojautui pöytää vasten … oliko se todellakin kohottanut murha-aseen ja ainoalla laukauksella musertanut kirkkaan hehkuvan otsan?… Oliko hän tehnyt tuon murhatyön Karolinenlustissa? Oliko kentiesi jalkani astunut samalle paikalle, jossa tämä mies makasi veressään, pää muserrettuna?.. Kuinka usein oli Heintz vavisten vakuuttanut, miten itsemurhaajien sielut öisin "vaelsivat ympäri saamatta lepoa ja rauhaa"… Kentiesi tämäkin haamu todellakin keski-yönä hiipii suljettuin salien läpi, astuu alas kapeita portaita ja äänettömästi lykkää vuoteeni syrjälle? — Minä olin vähällä huutaa kauhusta ja käänsin kasvoni elävästä, säihkyvin silmin minua tirkistelevästä kuvasta. Samassa astui herra Claudius huoneesen ja näkyi etsivän jotakin. Unhottaen kaiken ujouden ja varovaisuuden osoitin sormellani pelättyä kuvaa.

"Tapahtuiko onnettomuus Karolinenlustissa?" kysyin melkein ehdottomasti. Hän peräytyi askeleen, punastui syvästi ja silmät leimahtivat.

"Lapsi, mihin sekaannutte?" vastasi hän synkästi. "Minun täytyykin, näen mä, käskeä näitä sopimattomia kieliä vähän hillitsemään lavertelemishalunsa!" Hän vaikeni hetkeksi ja loi silmänsä veli-vainajansa kasvoihin. "Ei", lausui hän sitte lempeämmin, "surullinen seikka ei tapahtunut Karolinenlustissa. Pelottaako se ajutus teitä?"