"Ah, neiti Charlotte", huudahdin innoissani, "katsokaahan toki minua!… Mitä nyt sanotte minusta?" Minä koskin leveään hihaan. — "Eikö minulla ole siivet, ihan oikeat siivet? Ja kenkäni sitte — ne teidän täytyy nähdä!" Minä nostin hiukan hameeni lievettä, että kengät tulivat näkyviin. "Nyt ei enää kuulu kopinaa, kuin hirveistä naulatuista kengistäni!… Huomatkaa vaan, kuuletteko pienintäkään ääntä, kun astun lattian yli." — Vakavin askelin kuin sotamies marssin minä hänen luoksensa. — "Eikö totta, nyt en enää ole naurettavasti puettu lapsi, niinkuin herra Eckhof sanoo?"
"Ette, prinsessani, ette!" huudahti hän. "Kuka olisi luullut semmoisen perhosen piileskelleen mustassa kotelossa?" Hän nauroi, nauroi niin, että hänen täytyi pidellä itseään kyljistä ja neiti Fliednerkin piti nenäliinaansa suunsa edessä katsellessaan hymyilevin silmin ohitseni. Minusta näytti hän katselevan seinää.
"Oletteko jo katsoneet peiliin?" kysyi Charlotte.
"Vieläpä mitä — minulla ei ollut aikaa siihen; eikä se ollut tarpeellistakaan. Näenhän minä sekä leninkini että kenkäni, mihin minä sitten peiliä tarvitsisin?"
"No, mutta tottahan teidän kuitenkin täytyy nähdä itsenne", nauroi hän ja osoitti suurta, lattiasta kattoon asti ulottuvaa peiliä, joka oli ikkunain välillä. Mitään aavistamatta juoksin sinne ja katsahdin lasiin — minä huudahdin ujoudesta ja peitin kasvoni käsilläni — oi Jumala, en yhtään muistanut päivällispitoja ja nyt olin kaikkien vieraitten keskellä. Takanani juuri vastapäätä peiliä oli vierashuoneisiin vievä ovi. Siihen saakka olin sen nähnyt vaan suljettuna — nyt olivat molemmat puolet auki ja Dagobert seisoi kynnyksellä; hänen ruskeat silmänsä kohtasivat hymyillen minun silmiäni, punainen kaulus hohti hänen leukansa alla ja sekä rinta että olkapäät säkenöivät kullasta — hän oli luutnantin-puvussaan. Hänen takaansa tuli muita nauravia miehen kasvoja näkyviin ja eräässä sohvan kulmassa vanhan herran vieressä istui herra Claudius… Kaiken sen huomasin minä yhdellä silmäyksellä.
Koko ruumiini vapisi; sekä häpeän että vihan kyyneleet nousivat silmiini. Silloin tarttui kaksi viileätä kättä käsivarsiini ja veti ne kasvoistani. Herra Claudius oli hypähtänyt ylös ja seisoi minun vieressäni.
"Te pelästyitte, neiti von Sassen", lausui hän. "Tämä oli huono leikki Charlottelta, josta hänen on pyytäminen teiltä anteeksi." Hän vei minut nojatuolin luo ja painoi minut hellästi alas siihen. "Luulenpa sinun nyt voivasi alottaa soittamisesi", sanoi hän Charlottelle.
"Heti paikalla, setä kulta!" Hän riensi minun luokseni, lankesi polvilleen ja tarttui käteeni. "Teidän korkeutenne, suotteko minulle kurjalle, syntiselle anteeksi", rukoili hän veitikkamaisesti. "Minä rukoilen teiltä täten anteeksi antamusta, prinsessani; mutta ainoastaan teiltä kaikilta muilta vaadin kiitosta, että pitkitin heidän ihannettansa."
Minun täytyi nauraa, vaikka kyyneleet vielä riippuivat ripsissäni… Kuinka oli hänen mahdollista kaikkien nähden langeta polvilleen minun eteeni — se oli minusta ihmeellistä — minun, joka puolestani olisin mieluummin paennut hiiren läpeen. Hän silitti molemmin käsin hyväillen kähäröitäni, nousi sitte ja istahti pianon eteen.
Hän soitti taitavasti, mutta liian voimakkaasti; soittokone humisi hänen käsiensä alla, vaan minusta olisi semmoinen äänien kuohuileminen ja humina ollut kauniimpi, jos se olisi soinut ja haihtunut avaralla arolla. Mutta minä olin erittäin kiitollinen soitosta; vetihän se läsnäolevien huomion minusta; istuttuani hetken aikaa nojatuolissa kuin suojelevassa satamassa, tohdin viimein luoda silmät ylös.