Isäni kääri sanaakaan enää lausumatta kultarahansa paperiin ja pisti sen taskuunsa. Hänen alakuloisuutensa ja äänetön surumielisyytensä koski minuun, vaan mitäpä sille taisin. Ilsen koko käytös osoitti erinomaista mielihyvää siitä, että oli toimittanut rahat varmaan paikkaan tallelle. Minä pelkäsin hänen ankaroita kylmiä silmiään enkä tohtinut lausua sanaakaan isäni hyväksi, kun hän meni kirjastoon.
Kello neljän aikaan tuli Charlotten soma palvelusneiti minun huoneeseni. Hänellä oli pieni kori kainalossa ja kun hän otti pois peitteen, näkyi siinä pienillä mustilla lehdillä koristettuja harsolaineita.
"Neiti Claudius lähetti minut pukua koettamaan", lausui hän tyhjentäen koppansa. Sitä tehdessänsä vakuutti hän Ilselle, että nyt oli päivä semmoinen, jolloin voisi "pötkiä tiehensä" katurakennuksesta.
"Ajatelkaahan vaan, meillä on päivällispidot herroja varten. Kaikki ovat liikkeellä ja juoksevat edestakaisin — silloin käskee herra Claudius äkkiarvaamatta — ken voisi sitä uskoa'? —- että toimitushuoneet heti ovat muutettavat pihanpuolelle — kaikki miehemme ovat kuin pilvistä pudonneina! Ajatelkaahan toki, konttorihuoneet, joissa kaikki Claudiukset ovat työskennelleet enemmän kuin sata vuotta! Ei kukaan ole tohtinut muuttaa kaappiakaan paikaltansa, ja nyt pitää kaikki heikot ja lahoneet huonekalut vanhoista, kolkoista huoneista muuttaa toisiin päiväpaisteisiin ja valkoisiin! Voi miten oudoilta ne siellä näyttänevät!… Päällystäjän täytyy heti panna viheriäisiä uutimia ikkunain eteen, sillä huoneet ovat liian valoisat, eivätkä herra Claudiuksen heikot silmät voi sitä kärsiä… Kukapa sen voi selittää … ei kukaan; mutta vanha Erdmann kävelee siellä ihan kalpeana ympäri ja sanoo sen ennustavan maailman loppua."
Minä kuuntelin häntä vaan puoleksi — mitäpä herra Claudiuksen konttorihuoneet minuun koskivat?… Minä vaan katselin noita ihmeellisiä vaatteita, jotka tulivat näkyviin puhujan käsistä. Ilsekin katseli jok'ainoaa vaatekappaletta tarkastelevin silmin ja hänen sormensa nyppivät minun kauhukseni ohutta vaatetta, koetellen kuinka vahvaa se oli; mutta kun neiti viimein otti parin ihmeen pieniä mustia atlasta jalkimia korin pohjasta ja hymyillen piti niitä minun edessäni, läksi hän sanaakaan hiiskumatta huoneesta.
Minä olin kuitenkin äärettömän paatunut. Hänen poismenonsa ei minua vähintäkään liikuttanut, päinvastoin, oikein takka putosi sydämeltäni kun viimeinen kaistale Ilsen karkeasta hameesta katosi ovesta. Aronsuutarin arvokkaat mestariteokset lensivät heti nurkkaan. Ilse oli oikeassa, pitsissä ja atlaskassa tuntui minusta, kuin olisin avojaloin, kuin suutelisi arotuuli jälleen hyväillen jalkojani. Sitten antoi neitsy minun sukeltaa harsopilviin, joita hän kutsui leningiksi ja asetti aina mustan nauhasolmun minkä mihinkin — harsoa, mihin vaan katselin! Keveää harsoa aaltoili käsivarsieni ja hartioitteni ympärillä, vyötäisistä aina jalkoihin asti — ja minäkö sen sisässä piileskelin? Minäkö?… Ah, se oli todellakin enemmän kuin mitä voin kestää, minä en voinut seisoa paikallani, minun täytyi juosta pois!… Ja minä juoksinkin.
"Seisahtukaa, viipykää!" huusi kamarineitsy, "vielä puuttuu nauha vasemmalta olaltanne! Tuolla tavoin ette voi näyttäytyä kenellekään!"
Mutta siitä minä viisi. Minä lensin jo etehisen läpi, sitte sillan yli ja kukkatarhan lomitse; ympärilläni liehui ja löyhyi, kuin olisin ollut pukeutuneena valkoiseen kesäpilveen.
En enää pelännyt katurakennusta, Minä juoksin rappuja ylös Charlotten huoneesen. Hämärässä käytävässä seisoi vanha Erdmann kankeana kuin puusta veistetty, ruokaliina käsivarrella. Hän katsoa tuijotti minua, silmät seljällään kummastuksesta, ja minusta näytti, kuin olisi hän koettanut tarttua leninkiini pidättääksensä minua ohitse rientäessäni. Vieläpä mitä! mitä minulla oli tuon vanhan karhun kanssa tekemistä?… Minä syöksin pitkittä mutkitta huoneesen.
Ikkunat olivat pihalle ja puutarhaan päin. Vaikka seinät olivat tummat ja raskaat, ruskeat tamasti-akuttimet riippuivat ikkunain edessä, oli se kuitenkin iloisin huone koko rakennuksessa. Kallis piano oli mustapäisellä seinällä; Charlotte istui sen edessä ja hänen kätensä lepäsivät koskettimien päällä juurikuin par'aikaa soittamassa. Lähellä häntä istui neiti Fliedner puettuna siniharmaasen silkkileninkiin ja sievä harsoista ja pitsistä tehty myssy päässä — enempää en nähnyt.