"Kaunis raha", sanoi Ilse nyykäyttäen hyväksyväisesti päätänsä.
"Ja arvatkaas vaan, se on myytävänä ihan polkuhinnasta. Kolmella tuhannella taalerilla voin saada oikean raha-aarteen, joka meidän kesken sanoen on vähintään kahdentoista tuhannen taalerin arvoinen." — Hänen muuten lempeät ja tyvenet kasvonsa näyttivät melkein mielettömiltä. — "Tämä on ensimmäinen onnellinen sattuma koko elämässäni; tähän asti olen ainoastaan suurilla uhrauksilla voinut ostaa kaikki kokoelmani — eikä minulla tällä hetkeä ole sanottavasti rahoja käytettävänäni… Hyvä Ilse, te saattaisitte minut ijäkseni kiitollisuuden velkaan, jos antaisitte teille uskotuista rahoista kolmetuhatta taaleria minulle. Leonore ei joudu vähääkään vahinkoon, sillä minä vakuutan kunniasanallani tämän muistorahan olevan kumminkin kolme kertaa arvoisemman."
"Niin, niin, saattaa olla; vaan käykö se myöskin rahasta?" kysyi hän käännellen sormissansa rahaa, joka tuotti isälleni niin suuren hermojen kiihotuksen.
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi hän verkalleen.
"No, minä tarkoitan, ottaako kauppamies sen maksosta."
Isäni säpsähti, juurikuin olisi Ilse häntä pistänyt.
"Ei, Ilse", lausui hän hetken perästä alakuloisesti; "siinä erehdytte. Täänkaltaisilla rahoilla ei voi mitään maksaa — niitä voi ainoastaan jälleen myydä."
"Vai niin — sitten jäisivät ne kolmetuhatta taaleria lippaasen katsottaviksi niinkuin kaikki särjetyt kuvat ylhäällä suuressa salissa?… Siitä ei lapsi voi saada ruokaa tarpeeksi eikä kenkiä jalkaansa… Herra tohtori, sanoinhan minä kohta, ett'ei rahoihin saa koskea! Kun Hannoverissa vein viidellä sinetillä suljettua kirjeitä toisensa perästä postiin ja viinein nurisin siitä, sanoi emäntä raukkani aina; Ilse, sitä et sinä ymmärrä! Minun poikani on kuuluisa mies ja sen täytyy niin olla. — Ja minä olen niin tyhmän tyhmä, herra tohtori, ett'en koko eläessäni ole voinut käsittää, miksi minun emäntä vainajani täytyi tulla niin köyhäksi, miksi hänen täytyi myydä kaikki Jakobsohnin perheen hopeakalut, kulta sormuksensa, rannerenkaansa ja vitjansa, sentähden että te olette mainio oppinut ja nyt voin minä vielä vähemmin käsittää, miksi lapsenkin täytyy luopua pienestä perinnöstänsä. Älkää paheksuko, herra tohtori, mutta minusta on aina tuntunut kuin putoisivat nämät tavattoman suuret rahasummat syvään, pohjattomaan kaivoon, sillä niistä ei sitte enää sen enempää näy eikä kuulu. Mahdollista, että ne ovat tallessa ja että niistä myöhemmin, kun kaikki myydään…"
Isäni hypähti ylös tuolilta. Kaikkia voi hän kärsiä paitsi ajatusta, että vieras tulisi hänen kokoelmansa, hänen aarteittensa omistajaksi. Hän ojensi pelästyneenä keskeyttäen kätensä Ilseä kohti. Ilse vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitte rohkeasti:
"Minulla ei muuten enää olekaan valtaa niitä antaa — ne ovat katurakennuksen kassakaapissa — ettehän te tahtoneet niitä tallettaa — sentähden jätin minä ne herra Claudiukselle. Mutta hän ei ole mies, jonka kanssa saa menetellä mielensä mukaan, eikä hän ota tänään rahoja vastaan, huomenna antaaksensa ne jälleen pois."