"Pikku kyyhkyseni sanoi sinua mummo vainajasi", jatkoi hän heltymättömästi; "kaunis kyyhkynen!… Jos hän vaan olisi aavistanut, mitä piileskelee sydämessäsi, olisi hän sanonut sinua —"
"Piruksi", lisäsin minä kiivaasti ja kovin suuttuneena itseeni. "Niin, niin, Ilse, se minä olen — minulla on paha, musta sisu; mutta enhän minä ole siitä tietänyt ja pahuus valloittaa minut alinomaa."
XVIII.
Seuraavana aamuna kertoi isäni Margareta ruhtinattaren tahtovan nähdä minut kello kuusi illalla. Paremmaksi varmuudeksi tuli vielä palvelija ilmoittamaan minulle, koska minun piti saapuman hoviin, sillä ruhtinatar näkyi silminnähtävästi epäilevän isäni muistoa. Isä olikin eilisestä saakka tavallistaankin hajamielisempi. Iltapuolella oli nimittäin eräs sangen hyvin puettu herra astunut ylös kirjastoon ja viipynyt siellä pitkän ajan, ja kun isäni myöhemmin meni herttuan luo, unhotti hän tykkönään ottaa minulta jäähyväisiä. Minä kuulin hänen askeleensa, juoksin ulos etehiseen ja näin kuumeentapaisen punan hänen poskillansa; hänen silmänsä säihkyivät kummallisesti ja kädet ehtimiseen hämmensivät tukkaa.
Sitte olimme päivällisillä. Minä voin nauttia ainoastaan vähän ruokaa; sillä olin niin peloissani ja tuskissani — pelkäsinhän minä kauheasti ruhtinatarta, jota en voinut kuvailla muun näköiseksi kuin puetuksi kullankirjattuihin vaatteisin ja kalliista kivistä säkenöivä ruunu päässä. Lisäksi huolestutti isäni käytös minua. Hän ei nauttinut palaakaan; lakkaamatta kierteli hän leipämuruja sormiensa välissä ja katsoa tuijotti eteensä. Hän taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa; hänen silmänsä katsahtivat silloin tällöin Ilseen, joka viattomasti hyvällä ruokahalulla nautti ateriataan ja väsymättä vakuutti ei missään olevan niin hyviä perunia kuin Dierkhofissa, jonka hiekkamaa muka oli erittäin sovelias niille.
"Ilse hyvä, minä pyytäisin teiltä jotakin", alkoi isäni äkkiä — hänen sanansa kuuluivat niin lyhyiltä ja pakotetuilta, kuin olisi hän ainoastaan sisällisestä ponnistuksesta saanut ne huuliensa yli.
Ilse katsahti ylös.
"Sanoittehan tuoneenne äiti vainajan jättämät arvopaperit mukananne tänne?"
"Niin, herra tohtori", vastasi hän kuunnellen tarkasti ja laskien äkkiä pois kahvelinsa. Isäni otti varovaisesti rintataskustansa paperiin käärityn esineen; hänen kätensä vapisivat ja silmänsä säihkyivät hänen avatessaan hienon kääreen: suuri komea muistoraha oli sen sisässä.
"Katsokaa tätä, Ilse — mitä siitä pidätte?"