Hän otti taskustansa pienen, kapean tukun. "Ja nyt syy, miksi tulin tänne, tässä ovat sukat — tusina — jotka tilasin teille N:stä — ne saapuivat vast'ikään ja huomenna tuo ompelijatar leningin."
"Älkää antako pettää itseänne, neiti; tässä ei millään muotoa voi olla tusinaa", huudahti Ilse, punniten tukkua leveässä kädessänsä; mytty oli yhtä suuri kuin yksi ainoa pari noista kehutuista kotikutoisista villasukista. Ilse avasi kääreen: ihmeellisen hieno pitsikutoma oli edessäni.
"Vai niin — no tämäpä vasta kaunista!" lausui hän suuttuneena. "Tällä tavoin voi lapsi K:ssakin juosta avojaloin… Kyllähän nämä ovat hienoja ja ylhäisiä kaluja, mutta niitä ei milloinkaan voi pestä — ensimmäisen kävelyn jälkeen pistetään ne ryysykoppaan… Voi emäntä-raukkani rahoja!"
Hän riensi asuinhuoneeseni.
"Älkää antako hänen hämmentää itseänne, pienokaiseni", sanoi Charlotte järkähtämättömimmällä äänellään. "Minä en milloinkaan käytä toisenkaltaista, vaikka neiti Fliedner kuinka nyrpistäisi pientä nenäänsä tälle ylellisyydelle, joksi hän sitä sanoo, niin… Minulla on nyt kerran tuommoinen arka Parisin iho ja teidän täytyy asettautua olonne mukaan — muuta neuvoa ei ole!"
Hän riensi pois ja minä menin sykkivin sydämin Ilsen luo. Hän oli riisunut hattunsa, laskenut virsikirjan kädestänsä ja seisoi hehkuvin poskin kukkapöytäni edessä, joka näytti laiminlyödyltä ja huonosti hoidetulta. Minä olin alusta saakka katsellut kukkia epäsuosiollisesti enkä huolinut kastaa niitä, vaikka Ilse ankarasti oli muistuttanut minua sitä tekemään. Kukat riippuivat siinä surkastuneina ja janosina.
Ilse ei lausunut sanaakaan, osoitti vaan sormellansa tekoani. Silloin sai vastustushaluni minussa vallan.
"Mitä tuo pöytä minuun kuuluu?" tiuskasin minä kiukkuisesti. "Minä en ymmärrä, mitä varten minun pitää nähdä vaivaa niiden hoidosta. Enhän minä ole niitä pyytänyt herra Claudiukselta? — mitä varten hän siis tuo ne minun huoneeseni. Pitäköön itse huolta niiden kastelemisesta!"
"Sepä oivallista — tästäpä syntyy yhä parempaa!" lausui hän sointumattomalla äänellä. "Pitsiä jalassa ja kiittämätön sydän. Lenore, Dierkhofiin et enää koskaan palaa — enkä minä enää huolikaan sinua sinne!"
Minä kirkasin ja heittäydyin hänen syliinsä — hänen sanansa lävistivät tikarin tapaisesti sydämeni.