Häveliäästi pistin käteni taskuun ja ojensin hänelle rahan. "Ah, keisarillinen raha, Antoniuksen ajoilta! Kaunis kappale!" huudahti hän, meni ikkunan luo ja katseli sitä kauan aikaa tarkasti kaikilta puolilta — taasen juuri kuin olisi hän sitäkin ymmärtänyt.
"Tulkaa", sanoi hän ja avasi oikealla puolella olevan huoneen oven. Siellä oli raskaat silkkiuutimet ja sekin sali oli yhtä synkkä kuin koko muukin loppumattoman pitkä huonerivi. Erään ikkunan vieressä oli veistoksilla ja hopeaheloilla koristettu kaappi tummasta puulajista.
Herra Claudius avasi sen kummallisen, vanhanaikuisen kapineen ja veti ulos laatikon — siinä oli rivittäin samankaltaisin rahoja, joita isäni väitti ihmeen harvinaisiksi, ja kaikki järjestettyinä tumman sametin päällä. Hän otti yhden niistä, laski sen kädellensä sen viereen, jonka minä olin tuonut muassani, vertaili niitä vielä tarkasti ja ojensi ne minulle. Ne olivat toisensa kaltaiset kuin kaksi munaa, laatikosta otettu oli vaan paljoa kuluneempi.
"Tämä on kauniimpi", päätin minä osoittaen isäni hartaasti haluttua rahaa.
"Sen kyllä uskon", vastasi herra Claudius. "Mutta minua se ei miellytä."
Samassa aukeni ruokasalin ovi, ja kääntyessämme, näimme Dagobertin seisovan kynnyksellä. Herra Claudius rypisti tyytymättömästi kulmiansa, vaan nuori mies ei siitä näkynyt huolivan; hän lähestyi ja hänen silmänsä lensivät kummastuneina raharivien ylitse.
"Taivas, mikä loisto!" huudahti hän ihmetellen. "Setä, oletko siis kokoilija?"
"Hiukan, kuten näet."
"Eikä maailma tiedä siitä sanaakaan?"
"Pitääkö maailman siis välttämättömästi tunteman minun mielipiteeni?" — Miten ylpeältä se kuului!