"No, ell'ei juuri sitä," vastasi Dagobert; "mutta tähän aikaan, jolloin koko pääkaupunki kuumeentapaisesta on mieltynyt muinaistieteesen, on tämä osanottamattomuus todellakin käsittämätön."
"Luuletko niin?… Mutta minä sanon sinulle, että harvoin nautin siitä, jota muotitavarana enimmin ostetaan maailman markkinoilla ja jota yleisö käyttää ihan toisella tavalla, kuin tiede on määrännyt… Minä olen sitä paitsi hyvin varoillani pienten mieltymysteni suhteen, minä en niillä kilvoittele — ne valloittavat meidät pian vieraitten yllyttämisestä, eikä senkaltaiselle hillitsemättömälle himolle mitään ole mahdotonta, silloin kosketaan pyhimpäänkin esineesen, olkoot varat silloin otettavat vaikka alttarilta."
"No, siitä synnistä varjelee sinua esi-isiesi säästöt!" nauroi Dagobert. Hän pudisti päätänsä. "Käsittämätöntä. Muinaistiede sinua miellyttää ja kuitenkin olet monta vuotta sallinut kalliin taidekokoelman koskematta homehtua kellareissa."
Herra Claudius kohotti hieman olkapäitään. "Kentiesi olisit toista mieltä, jos saisit lukea esi-isäni perukirjan. Hän määräsi taideteosten ikipäiviksi jäämään kellariin haudatuiksi."
"Vai niin — no silloinhan herra von Sassen voisi ylpeillä — hän on rukouksillaan kumonnut perheen mielettömät mielipiteet —"
"Hän vähemmin kuin minun mielipiteeni asiasta, sillä ei esi-isälläni eikä minulla ole oikeutta salata maailmalta taideaarteita sekä ijäiseksi antaa niiden kadota", kuului hänen sangen levollinen vastauksensa.
Minä olin kuin neulain päällä tämän keskustelun kestäessä — kallis aika kului. Minä rauhoituin kuitenkin, kun Dagobert astui ikkunan luo katselemaan ohitse kulkevia vaunuja! Herra Claudius laski rahansa jälleen laatikkoon ja antoi minulle omani takaisin. "Minun on sääli, että minun täytyy peräyttää sanani," lausui hän minulle. "Mutta täänkaltaisten rahojen ostamiseen en voi olla avullinen — teidän kourassanne oleva raha on väärä."
Dagobert kääntyi pikaisesti.
"Kuka tahtoisi ostaa tuon muistorahan?"
"Herra von Sassen."