"Kuinka, setä, hän sanoo rahan oikeaksi ja sinä oikaset häntä?… Suo anteeksi, mutta sanat tunkeusivat ehdottomasti suustani — minä olin epäkohtelias!" lisäsi hän heti puolustaen itseään.
Herra Claudius nauroi hiljaa. "Sinä todistit vaan mielipiteeni, että meikäläiset tekevät parahiten, kun pitävät viisautensa salassa. Mainion tiedemiehen rinnalla on hänen mielipiteensä aina rohkeus."
Hän sulki kaapin oven ja minä läksin sanaakaan lausumatta ylpeästi huoneesta. Dagobert astui samalla aikaa kuin minäkin kynnyksen yli.
"Hävytöntä!" mumisi hän hampaittensa välissä, kuitenkin niin ääneen, että minä voin sen kuulla, ja meni sisarensa huoneesen, sillä välin kun minä ääneti ja ujona juoksin pois.
Niin, hävyttömyyttä se oli maailman mainiota isääni kohtaan!… Minä juoksin kuin takaa ajettuna puutarhan lävitse ja riensin mitä syvimmin liikutettuna Karolinenlustin rappuja ylös.
"No?" kysyi isäni melkein hengästyneenä mielen ahdistuksesta, minun sisään astuessani.
"Herra Claudius sanoo muistorahaa vääräksi!" kerroin minä tukehtuneella äänellä.
Vieras herra purskahti hillitsemättömään nauruun — hän tuskin voi tyyntyä. Isäni sitä vastoin nykähytti ylenkatseellisesti olkapäitään… "Kauppiaan viisautta", sanoi hän. "Senkaltaisten ihmisten kanssa ei san ruveta tekemisiin."
Hän otti hattunsa, laski sen pörröisten hiuksiensa päälle ja tarjosi minulle käsivartensa. "Menkäämme nyt", sanoi hän alakuloisesti.