Rientoaskelin kävimme puutarhan lävitse; isäni ei muutaman silmänräpäyksen perästä enää tietänyt, että ujosti lepatteleva tyttö riippui hänen käsivarressaan ja varpaillaan lensi eteenpäin kuin kiehtova lumihiude. Hän puhui lakkaamatta vieraan herran kanssa ja, minun närkästyksekseni, yhtä käsittämättömästi kuin vanha professori arolla, sillä hän käytti vieraita sanoja.

Mennessämme vinosti pihan ylitse, kuului Helldorfin kaunis ääni alas, hän lauloi yksin. Isäni pysäytti hetkeksi kulkunsa. Siihen asti en ollut koettanut kotiutua pihaan, olihan se minusta liian paljas ja jokapäiväinen. Mutta nyt, kääntyessämme vasemmassa sivurakennuksessa olevaa porttia kohden, lensivät silmäni edessäni olevan alikerroksen yli. Neljässä ikkunassa oli toinen puoli avattu raolleen; ja nuori tyttöjoukko oli sisällä; ikkunat olivat sangen matalalla ja siellä näkyi lakkaamattoman ahkeria käsiä; likimmäisessä ikkunassa nosti tyttö juuri puolivalmista myrttiseppelettä sitä tarkastaaksensa, ennenkuin sitoi siihen toista oksaa.

Se oli siis pihakamari, jolla Charlotte jo toisena päivänä tuloni jälkeen minua niin kauheasti peljätti. Huone ei kuitenkaan näyttänyt minusta niin pimeältä ja kammottavalta; valoa ja ilmaa oli siellä kylliksi ja tytöt näkyivät olevan sangen puhtaasti ja eheästi puetut. Kaikki nämät tumman ja vaaleanveriset neidot kuuntelivat laulua, ei ainoakaan huuli liikkunut… Samassa näin, miten äkkiarvaamaton peljästys säikähytti kaikkia; päät kumartuivat vielä syvemmin työn ylitse; myrtti-seppelettä sitova tyttö lykkäsi hiljaa ja huomaamattomasti kyynäspäällään ikkunan kiini ja hänen punehtuvat kasvonsa kääntyivät sisälle päin… Ovi suljettiin sisällä ääneen ja heti sen perästä kuului kirjanpitäjän toruva ääni. "Mikä kauhea veto!" sanoi hän. Hänen sointuva äänensä kuului vielä kovemmin pihalle, kun laulu samassa vaikeni. "Vai niin, te olette avanneet ikkunat kuunnellaksenne saatanan viettelystä ja istutte sillä välin kädet ristissä!… Te tyhmät neitsyet, teillekin sanotaan kerran: totisesti, totisesti sanon minä teille, minä en tunne teitä … parempi on kuulla viisaan torumista kuin narrien laulua."

Niin lausuen sulki hän ikkunan toisensa perästä, että ruudut kilisivät, tärisytti niitä vielä nähdäksensä, oliko mikään niistä jäänyt vielä ravolleen. Hän näki meidän menevän ohitse; vaan hänen silmänsä katselivat ylpeästi ohitsemme — hän ei tervehtänyt.

Isäni pudisti ivallisesti hymyillen päätänsä. "Tuo tuossa on tavallansa käskeväinen pikku paavi", lausui hän vieraalle, "yksi noita tyhmiä, jotka ovat valmiit huutamaan häväistystä, jos vastavaikutus julistaa tieteen pannaan… Miten kummastuen ja pilkaten tulevaiset vuosisadat katsovatkaan näitä meidän aikakautemme rumentavia ja kuitenkin niin sydämellisesti suositeltuja auringonpilkkuja!"

Oi, kuinka minä säälin noita nuoria tyttöjä tuolla pihakammarissa! Heidänkin siipensä olivat kauheasti leikatut; heidän sieluissaan ei varmaan enää ollut "villiyden" merkkiäkään; mutta sentähden olivatkin he vankia ja omaa tahtoa vailla. He painoivat päänsä alas hiljaa kuin hiiret ja sallivat vielä, että heitä estettiin raitista ilmaakin nauttimasta, sentähden, että se oli tuonut mukanansa heille kielletyitä ääniä… Ja tämä hirveä aamuveisaajahan se oli, jonka täytyi leikata heidän siipensä ja heitä vartioida. Oi, herra Claudius, minä saatan teille paljoa enemmän vaivaa! Minä voin juosta kuin jänis, ja jos en täällä missään löydä suojelevaa kattoa, jonka alle voisin pistäytyä, niin lähden jonakuna päivänä äkkiarvaamatta sinne, mistä tänne tulinkin… Eihän minun juuri tarvitse mennä Dierkhofiin, jossa Ilse toruen ottaisi minut vastaan — minä hiivin pieneen viheriäikkunaiseen savimökkiin ja syön Heintzin kanssa tattaripuuroa ja lennän nauraen leikkaamattomilla siivilläni tasaisen aron yli…

Me olimme jo jättäneet Muurikadun varrella olevan talon jälellemme ja menimme nyt ruman pölyisen kaupungin lävitse, jota en koskaan tahtonut nähdä jälleen. Nyt se ei ensinkään näyttänyt niin kauhealta kuin puolipäivän kuumuudessa, paljon oli paitsi sitä muuttunut — eihän silmäni nyt kohdanneet ainoatakaan pilkallista katsetta. Meidän ohitsemme kulki rouvia, jotka hyvänluontoisesti ja ystävällisen uteliaasti kurkistivat hattuni alle, juuri kuin olisi heille niin erittäin hupaista tietää, minkälaiset kasvot olivat tuolla, ihka uuteen juhlapukuun vaatetetulla tepsuttelevalla lapsella… Mutta se tapa, jolla isääni tervehdittiin, antoi minulle äkkiä erityisen luottamuksen, jonkunlaisen sisällisen rohkeuden, jonka vaikutuksesta minä koetin pitää päätäni tavallista korkeammalla. Kiireesti eteenpäin rientävä, huolimattoman näköinen, pörrötukkainen mies ei suinkaan ollut kunnioitusta vaikuttavan näköinen ja sittenkin kumarsivat hänelle upseerit ja komeasti puetut herrat syvästi ja kunnioittavasti, ylhäiset, kauniissa vaunuissa ohitsekulkevat naiset tervehtivät häntä ja viittasivat hänelle käsillään, kuin olisi hän heidän likin tuttavansa… Se suuri kunnioituksen osoitus tarkoitti yksistään mainiota oppinutta, jolla oli niin äärettömän paljon taitoa ja viisautta päässä — kaikki kumarsivat hänen edessänsä paitsi Muurikadun varrella asuva "kauppias" — hän oli tietävinään kaikki paremmin…

Vihastuneena muistelin minä kohtausta rahakaapin edessä ja enimmin suututti minua sen vaikutus omaan itseeni… Hän seisoi todellakin siinä ikäänkuin suuremmalla vallalla varustettuna, ikäänkuin olisi hänen sanansa yhtä vahvalla pohjalla kuin vanha kauppahuoneensakin ja — kamalaa — loistava upseerikin oli, kaikesta komeudestaan ja kauneudestaan huolimatta joutunut tämän, yksinkertaiseen mustaan nuttuun puetun miehen rinnalla hetkeksi unhotuksiin… Mikä muutos! Ja hänkö oli siis sama "hiljainen, vanha herra", joka hautakummulla oli näyttänyt minusta niin mitättömältä, ett'en häntä edes tarkastellutkaan…

Meidän täytyi kävellä kauan aikaa ennenkuin saavuimme herttualliseen linnaan. Palvelija riensi meidän edellämme meitä ilmoittamaan ja rahanmyöjän jäädessä etuhuoneesen odottamaan, vei isäni minut lukemattomien salien lävitse. Hän pörristytti vielä kerran sormillaan hiuksiansa ja lykkäsi minut sitte hiljaa palvelijan avaaman oven kynnyksen yli. Nyt oli tuo suuri hetki tullut, jota aron kouluttamaton lapsi vaistomaisesti oli vastustanut — minä käytin itseäni ylen kurjasti. Charlotte oli opettanut minut kumartamaan — hyvä Jumala, tekihän Spits Heintzin opettamat konstinsa paljoa paremmin! Minun "elohopea"-jalkani pysyivät lyijyn raskaina samalla paikalla, johon isäni oli minut lykännyt. Minä näin alasluotujen silmäluomieni alta ainoastaan kappaleen peilikirkasta lattiaa jalkojeni edessä sekä kuulin silkkileningin kahisevan ja vihan kyyneleitä pidättäen supisin itsekseni, että seisoin siinä tyhmänä ja yksinkertaisena kuin mikä puinen pukki… Silloin kuulin lempeän ja puhtaan nais-äänen — ruhtinatar tervehti isääni — ja samassa tarttui pehmeä sormi leukaani ja nosti kasvoni. Minä katsahdin ylös, vaan ei mikään kiiltokivistä loistava ruunu häi'äissyt silmiäni — minä näin ihmeellisen paksujen ruskeiden kähäräin aaltoilevan hienojen ruusuisten kasvojen ympärillä ja säihkyvän silmäparin, niin sinisen kuin lemmittyni, aron perhoset, hymyilevän minua kohden. Minä tiesin, ett'ei ruhtinatar enää ollut nuori, olihan hän hallitsevan herttuan täti ja äitivainajani nuoruuden tuttava, ja sentähden arvelin, ett'ei tuo pitkä, solakka nainen, sametti-ihoineen ja nuorekkaine sivukuvineen, voinut olla Margareta ruhtinatar. Mutta isäni vapautti minut tästä epäilyksestä. "Teidän korkeutenne, voitte nyt itse nähdä, miten oikeassa olin, rukoillessani mitä suurinta anteeksi antamusta", lausui hän. Pidätetty hymy piileskeli hänen äänessänsä. "Minun ujo hanhikukkani on vallan allapäin ja neuvoton —"

"Sen kyllä kohta saamme muuttumaan", vastasi ruhtinatar nauraen. "Minä kyllä tiedän, miten seurustelen täänkaltaisten arkojen pienten tyttöjen kanssa… Menkää te vaan, hyvä tohtori, herttua odottaa teitä. Teepöydässä tapaamme toisemme."