Isäni läksi huoneesta ja minä seisoin siinä yksin, hovin pettäväisessä ilmassa ja sen liukkaalla pohjalla. Silloin huomasin myöskin, ett'ei ruhtinatar ollut yksinään. Muutaman askeleen päässä hänen takanansa seisoi sievä, nuori neito — ruhtinatar esitteli hänet minulle ja niin sain tietää hänen olevan hovineidon, nimeltä Konstansia von Wildenspring. Ennenkuin aavistinkaan, olivat hänen vikkelät kätensä riisuneet minulta hatun ja päällysnutun ja minä istuin vastapäätä ruhtinatarta, sillä välin kuin nuori neito istahti lähelle akuttimen taakse ja alkoi työskennellä korko-ompelusta.
Miten oivallisesti ymmärsikään ruhtinaallinen nainen päästää "pienen, aran tytön" sielun lumouksesta! Hän kertoi minulle, miten hän usein oli kohdannut äitiäni K:n hovissa, mikä onnellinen iloinen aika silloin oli, kuinka sivistynyt ja oppinut äitini oli ja kuinka ihmeen kauniita runoelmia hän kirjoitti. Samalla näytti hän minulle punaisiin kansiin sidotun kirjan — vainajan tekemät runot ja yksi draamallinen teos olivat siinä ja ne olivat ilmestyneet painosta vähää ennen hänen kuolemaansa. Monen minun kaltaiseni tytön mielestä olisi se kentiesi ollut suuri onni, kun ensi kertaa hovissa ollessa ilmestyi niin suosiollinen mielipide, vaan minä en tuntenut mitään senkaltaista. Jotenkin surullisesti ja ujosti katselin minä kirjaa; olihan sen sisällys syypää siihen, että ensimmäisen lapsuuteni täytyi kaivata äidinrakkauden auringon säteitä. Sillä välin kuin runoilija kirkkaassa iloisessa kadunpuolisessa huoneessa hellästi suojeli ja hoiti mielikuvituksensa teoksia, oli hänen lapsensa sielun täytynyt neljän synkän seinän välissä riutua ja ikävöidä rakkauden puutteesta.
Ruhtinatar kentiesi aavisti salaiset ajatukseni — olinhan minä kertonut hänelle, ett'en millään tavoin voinut muistaa äitiäni. Huomaamatta ohjasi hän puheen omaan elämääni — ja silloin unhotin viimeisen ujouden. Minä kerroin, ja annoin Heintzin, Ilsen, Mieken ja iloisesti nauravien harakkain tammen latvoista rohkeasti kulkea hovihuoneitten lävitse; vanha, yksinäinen honkakin karisti sinne neulasiansa ja suosta nousivat vedenhaltiat laahaten valkoisia viittojansa ja raskaita, kosteita liepeitänsä yönhiljaisen aron yli. Annoinpa vielä lumimyrskynkin viuhuen pauhata Dierkhofin vanhan katon ympäri, kun minä istuin Heintzin rinnalla takan edessä, ja omenat paistuen kihisivät kuumassa uunissa…
Monta kertaa pistäytyivät kauniin hovineiden kasvot esiin akuttimien takaa, ikäänkuin kauhistuneina, ja katselivat minua ivallisen kummastuneesti. Vaan minä en hukannut aivojeni avaimia — säihkyiväthän ruhtinattaren silmät yhä kirkkaammin ja katselivathan ne minua mitä suurimmalla hellyydellä, voisin sanoa hänen kuuntelevan melkein yhtä hengittämättä kuin Heintz ja Ilse, minun kotona, valkean ääressä lukiessani heille ihmeellisiä satuja.
Ja minä kerroin vielä sisiliskoista ja muurahaisista — olivathan ne olleet leikkikumppanini ja tunsinhan minä niiden työt ja toimet yhtä täydellisesti kuin Dierkhofin talouden. Minä tunnustin rakastaneeni kaikkia eläviä, pienimpiä ja rumimpiakin, sentähden, että heissä oli henkeä ja heidän heikkojen ääntensä ja liikuntojensa kautta pieni elon merkki näkyi yksinäisellä arolla. En tiedä enää, kuinka tapahtui, mutta äkkiä ilmestyi suuri hautakumpukin kertomuksissani — minä istuin sen kukkulalla keltaisten ginst-kukkien keskellä ja lauloin, kädet polvillani, että ääneni haihtui avaraan ilmaan.
Ruhtinatar tarttui äkkiä molempiin käsiini, veti minut luoksensa ja suuteli minua otsalle. "Minä tahtoisin mielelläni tietää, miltä yksinäisen tytön ääni kuului lavealla arolla." Tosin värisytti ja peljätti minua ajatus, että ääneni kaikuisi näitten neljän seinän välissä; mutta minä olin kuin jollakin tavalla lumottu — olinhan jo kuitenkin voittanut ujouteni ja kertonut osan lapsen-elämästäni. Minä rohkasin mieleni ja lauloin pienen laulun.
Kerran säikähdin keskellä laulua — hovineidon harmaat silmät kiilsivät niin kummallisesti silkkiuudinten takaa; minun täytyi ehdottomasti muistella Dierkhofin kissaa sen kiiluvin silmin väijyessä pihlajan oksissa viserteleviä lintusia. Joutavia, mitähän minä huolin tuon pienen neitosen mielipiteestä! Enhän minä hänelle laulanut, eikä ääneni tarvinnut vähintäkään vavista — minä annoin sen paisua enemmän ja lauloin rohkeasti loppuun.
Minun kertoessani oli kaksi palvelijaa kuulumatta kantanut täydellisesti katetun teepöydän huoneesen ja samassa kun viimeinen laulun ääni vaikeni, astui mustaan frakkiin puettu herra sisälle. Hän kumarsi syvään, riensi sitte eteenpäin ja loi kieltämättömän viehättävästi hansikkailla peitetyt kätensä yhteen.
"Ihmeen kaunista, Teidän Korkeutenne! Oivallista, totta Jumaliste," huudahti hän innostuneena, nopeasti, mutta kuitenkin kuulumatta rientäen ruhtinattaren tykö. "Mutta mikä kovuus meitä kaikkia kohtaan", lisäsi hän moittivaisesti ja antaen viehättävästi nostettujen käsivarsiensa vaipua alas. Hän oli vanhanpuoleinen olento, mutta näyttihe teeskentelevän nuoren neiden tapaisesti. "Vuosia sitte rukoilemme polvillamme saada kuulla vaan yhdenkin äänen tästä satakielen kurkusta — turhaan! Ikäänkuin varas, kuin onneton pois ajettu, täytyy meidän seisoa tuolla oven takana, jos haluamme kauan kaivattua nautintoa… Kuinka! tämäkö olisi siis sairas, turmeltunut ääni? Tämä hieno, hopeanheleä ääni, mistä se siis tulisi, Teidän Korkeutenne!"
Hän katsahti taivaasen päin ja pani kaksi sormea suullensa käsimuiskuksi… Minä olin oikein hämilläni. Tämä ihmislaji oli minulle yhtä outo kuin Otaheitin asukkaat. Ainoastaan jotenkin syvä ääni ja huolellisesti jaettu leukaparta saattoi minut arvelemaan häntä mieheksi; muuten olisin voinut vannoa hänen olevan frakkiin puetun hovineidon.