"Sinettien täytyy jäädä ovien eteen ijäksi päiväksi", ilmoitin minä ujosti. Minä muistelin aivan hyvin uteliaisuuttani ja häpesin hieman; mutta en kuitenkaan tahtonut olla tietoani ilmoittamatta ruhtinattarelle. "Vainaja on tahtonut sen; herra Claudius ei sentähden salli, että ainoaankaan sinettiin kajotaan! Hän on niin ankara, niin hirveän ankara!"
"Vai niin, kuuluupa melkein siltä, kuin pelkäisitte häntä, pikku armoni!" nauroi kammariherra.
"Minäkö pelkäisin? En — en!" vastustelin minä kovin suuttuneena. "Minä en ollenkaan pelkää, en yhtään enää… Mutta minä en voi kärsiä häntä!" lisäsin melkein ehdottomasti. "Oh, häntä ei kukaan rakasta; ei kukaan koko maailmassa pidä hänestä ja sehän onkin luonnollista!" huudahdin elävästi. "Hän rakastaa itse ainoastaan kahta asiaa, työtä — sanoo Charlotte — ja suurta, paksua tilikirjaansa… Hänellä on kukkia, niin suunnattoman paljon kukkia, että hän voisi haudata niihin koko Muurikadun varrella olevan ruman talonsa, mutta työhuoneessa, jossa hän aamusta myöhään iltaan piileskelee työssään, ei hän kärsi ainoatakaan viheriäistä lehteä… Kello kädessä toruu hän väkeänsä, jos he silmänräpäyksenkään myöhästyvät umpihenkiseen huoneesen tulemasta ja öisin katselee hän taivaan tähtiä sentähden vaan, että hän voi lukea ne samaten kuin pöydällä olevat taalerit. Hän on saituri, eikä milloinkaan anna köyhälle ropoa —"
"Seis, lapseni", keskeytti minut ruhtinatar, "tätä täytyy minun vastustaa! Kaupunkimme köyhillä ei ole parempaa ystävää kuin hän, vaikka hän kentiesi antaa ja vaikuttaa hyvää jotenkin eriskummallisella tavalla eikä milloinkaan kirjoita nimeään keräyslistoille."
Minä olin hetken aikaa liikutettuna ääneti. "Mutta hän on kovasydäminen ja jääkylmä — Charlottea kohtaan", lausuin sitte kiireesti, "ja kaikki tahtoo hän paremmin ymmärtää kuin muut."
"Kaunis synninluettelo!" nauroi kammariherra. "Muuten on hän vähän aikaa sitte osoittanut todellakin vähän ymmärtävänsä jotakin muita paremmin", lausui hän ruhtinattaren puoleen kääntyen. "Viekas kreivi Zell on vihdoin kaikeksi iloksemme perin pohjin petetty; hänen Darlinginsa, jonka hän toi mukanaan viimeiseltä matkaltansa, on erittäin kaunis mutta häijy ja viekas eläin. Moni väittää sen olleen sirkushevosena, kun sillä on niin kummallisia tapoja. Zell tahtoi erittäin mielellään jälleen päästä siitä; mutta meikäläisistä ei tietysti kukaan ole tarttunut onkeen, vaikk'emme kreivi Zellin tähden ole lausuneet mitään, ett'emme peljättäisi muita… Nuori luutnantti Claudius syttyi sentähden ilmituleen, kun muutamat Zellin ystävistä vakuuttivat hevosen olevan hyvän kaupan, mutta setä herra on tarkastanut hevosen ja hyljännyt sen; sangen suuri hyvätyö nuorukaiselle, sillä tunti sitte on hepo heittänyt alas pankiiri Tresselin pojan, joka oli ostanut sen ja jota sanotaan hyväksi ratsastajaksi, sekä vielä sangen pahasti tallannut häntä kavioillaan."
"Sen sanon, herra von Wismar, semmoinen säälimys teikäläisissä suututtaa minua kovin, ja olkoon kreivi varoillaan, kun tulee ensi kerran tänne!" huudahti ruhtinatar ja hänen suuret silmänsä säihkyivät vihasta. "Onko nuori Tressel pahasti haavoitettu?"
"Tuskinpa luulen sen", sammalsi kammariherra. "Teidän Korkeutenne, te voitte rauhoittua, kun vaan muistatte kuka ratsastaja oli", lisäsi hän hiljaa yskien ja nauraen. "Hänessä on väkevää vertä ja ihan toisenlainen luurakennus kuin aatelistolla, hän ei vähästä kuole; muutamilla naarmuilla ja sinisillä pilkuilla pääsi hän koko tapauksesta."
"Te puhuitte äsken eräästä Claudiuksen talossa asuvasta Charlotte-nimisestä naisesta", lausui herra von Wismar, joka luultavasti huomasi menneensä liian pitkälle ja nyt tahtoi kääntää puheen toisaalle. "Onko hän tuo uhkea, nuori kaunotar —"
"Niin, eikö totta, Charlotte on kaunis?" keskeytin häntä autuaallisena — minä annoin hänelle kohta anteeksi kaiken lapsellisen käytöksensä näitten sanojen tähden.