"Minusta on hän liian kookas, itsetyinen ja uhkamielisen näköinen; minä olen kerran nähnyt hänet rouvasyhtiössä", lausui ruhtinatar kammariherralle. "Itsetyis"-sanaa en ymmärtänyt, mutta käsitin moitteen enemmän äänestä kuin sanoista ja se suretti ja loukkasi minua syvästi. "Kummallinen seikka", jatkoi ruhtinatar. "Mistä syystä on Claudius ottanut ranskalaisen lapset omikseen?"
Herra von Wismar kohotti olkapäitään taitamatta antaa ruhtinattarelle tietoja asiasta.
"Ja sitte vielä ovat nämät ottolapset kovin kiittämättömät siitä", huudahti neiti von Wildenspring. Tämä Charlotte vastusti aina Claudius-nimeä; hänen koulukirjoissaan oli Méricourt ja koulukumppanit olivat häijyjä kyllä ja lausuivat niin usein kuin mahdollista vihattua nimeä, ainoastaan saadaksensa nähdä, miten hänen silmänsä säihkyivät."
"Ah, tunnetteko tarkemmin häntä, Konstansia'?" kysyi ruhtinatar.
"Tunnen, Teidän Korkeutenne, sen verran kuin yhteenpakoitetut erisäätyiset oppilaat voivat toisensa kanssa tutustua", vastasi neiti välinpitämättömästi nykähyttäen olkapäitään, joka saattoi vereni kuohumaan. "Me olimme kaksi vuotta samassa opetuslaitoksessa Dresdenissä… Hän koetti tänne tultuansa uudistaa tuttavuuttamme ja kävi heti minua tervehtimässä —"
"No?" tiedusteli ruhtinatar, kun nuori nainen vaikeni.
"Hänen seuransa ei ollut isälleni mieleen ja sentähden lähetin kerran ohitsekulkiessani vaan käyntikorttini hänelle —"
Hän vaikeni äkkiä, kääntyi sivulle päin ja kumarsi syvästi ja sievästi. Kaunis, nuori, vakavannäköinen mies astui sisälle sivuovesta isäni ja muutamien muitten herrain seurassa; hän oli herttua.
Ruhtinatar tervehti häntä hellästi ja sydämellisesti kuin äiti ja esitteli minut hänelle. Minä en enää tarvinnut erittäin paljoa rohkeutta katsella hänen Jalouttansa silmiin ja tyvenesti vastata hänen ystävällisiin kysymyksiinsä, minä olin äkkiä oppinut seisomaan mukavammin liukkaassa hovissa ja "isän hanhenkukka" lienee paljoa uljaammin nostanut päätänsä, kuin isä osasi odottaakaan, sillä hän katseli minua kummastuneena ja silitti äkkiä hyväillen kähäröitäni.
Hänen kasvonsa olivat taasen sangen kuumat. Oikein vihaisesti katselin kultarahoja, joista nyt herttuakin näytti muutamia tädillensä. Hän kertoi sen muistoraha-aarteen maksaneen melkoisen rahasumman; mutta nyt olikin vanhastaan mainiossa K:n herttuallisessa muistorahakokoelmassa mitä harvinaisimpia aarteita, sillä hänen oli juuri onnistunut saada ostaa kappaleita, jotka monelle harrastajalle olivat yhtä tarunomaisia kuin Niebelungenin aarteet.