Minä näin, miten isäni vavahti kerta kerralta ja minun oli häntä sanomattoman sääli. Aivan hyvin voin käsittää, miten hän kärsi tuskia, nähdessänsä sen aarteen, jota hän niin hartaasti olisi tahtonut omaksensa, kulkevan kädestä käteen, toisen rehellisesti ansaittuna omaisuutena… Katkeruus ja viha häntä kohtaan, joka "kauppiviisaudessansa" oli kieltänyt isältäni tuon omistusilon, saattoi sieluni raivoon ja minun unhottamaan kaiken varovaisuuden.
"Katsokaa", sanoin puoliääneen ruhtinattarelle, joka juuri ihastuneena katseli keisarirahaa, "tätäkin on herra Claudius tahtonut ymmärtää paremmin, hän väittää rahan vääräksi!"
Herttua kääntyi äkkiä ja kauhukseni katsahti minuun terävästi, puoleksi kummastuneena, puoleksi vihaisesti.
Mutta isäni vaan nauroi ja silitteli kädellänsä lakkaamatta hiuksiani otsallani. "Katsos vaan pikkuista valtioviisasta tyttöäni!" huudahti hän. "Onni on, että isänsä istuu lujasti satulassaan, muuten voisi tämä sukkela lörpöttelijä saattaa hänelle paljon tekemistä! Naurettavaa!" sanoi hän halveksien herra von Wismarille, — ainoalle, joka epäileväisesti koetti rypyttää kasvojansa, vaikk'ei koko narrimainen ihminen varmaan ymmärtänyt hituakaan asiasta. "Herra Claudius ymmärtää numismatiikkiä yhtä paljon kuin minä hänen tulpaani-hoitoansa… Rauhoittaakseni teitä ilmoitan nyt, että rahakauppias vielä tänäpäivänä lähtee K——sta, monta minun antamaani suosituskirjettä taskussaan; hän matkustaa nyt moneen hoviin ja yliopistoon minun nimeni suojassa; tyydyttääkö teitä tämä vakuutus Hänen Korkeutensa viimeisen oston suhteen?"
Herra von Wismar nauroi häveliäisesti ja vakuutti, ett'ei hän muka vähimmällä ajatuksellakaan ollut epäillyt puheenalaisten rahojen todenperäisyyttä.
Oikea kapina muinaisharrastajia vastaan syntyi nyt läsnä olevien seassa, eikä kenkään ollut ankarampi lauseissaan kuin neiti von Wildenspring, joka äsken mitä lujimmin oli seoittanut oppineita lauseita puheesensa.
"Niin, harrastajajoukko on oikea kiusa tiedemiehelle", lausui isäni. "Vanhempaa Claudiusta en tosin voi tähän saakka valittaa, — hän elää hyvin itsekseen, karttaa minua silminnähtävästi omalla maallansakin ja antaa minun hallita ja vallita taideteoksia oman mieleni mukaan — sitä vastoin tekee niin sanottu apulaiseni minulle elämän sangen raskaaksi."
"Ah, tuo kaunis luutnanttiko?" nauroi eräs herroista.
"Hän maistelee tiedettä niinkuin perhonen kukkakupua", jatkoi isäni nyykäyttäen myöntäväisesti päätään kysyjälle. "Mutta jos vähintäkään vetoan hänen ymmärrykseensä, niin menee hän kohta tiehensä!… Hänen mielestänsä on hovista lähtevä muinaistieteen rakkaus yhtä ja samaa vaihtelevien hullujen pukutapojen kanssa, jotka määräävät häntä tänään kantamaan pientä kultasatulaa, huomenna kuoriaista kellonvitjoissansa… Lyhyt aika sitten seurasi hän setäänsä toimimatkalle pohjoiseen päin. Hänen hartaista pyynnöistänsä annoin hänelle suosituskirjeen Hannoverilaiselle professori Hartille, joka olikin kyllin ystävällinen, vei molemmat herrat Lüneburgin arolla olevien muinaishautojen luo ja avautti yhden niistä… Oi minun päiviäni, minkä näköiset ne jäännökset olivat, jotka herra luutnantti antoi käsiini! Taitetuita ja kappaleiksi särjetyitä, sentähden että hän oli pannut ne erään kivikokoelman sekaan, jonka professori Hart lähetti eräälle virkaveljellensä, kuten hän puolustihe — siitä olisin voinut tulla melkein mielettömäksi!"
Kuinka vähän voi isäni silloin aavistaa, että minäkin olisin voinut tulla melkein mielettömäksi, että sanomaton viha syntyi minussa niitä vastaan, joitten parissa olin!… Veljeä ja sisarta naurettiin ja pilkattiin eikä kenenkään mieleen juolahtanut puolustaa poissa olevia. Herra Claudiusta oli ruhtinatar kohta puolustanut minun liioiteltuja syytöksiäni vastaan; herra von Wismarkin oli puhunut hänen puolestansa — Charlotten ja Dagobertin hyväksi ei vaan lausuttu ainoatakaan ystävällistä sanaa — orpo raukat!…