Ruhtinatar keskeytti äkkiä yleisen puheen kysymällä isältäni, koska muinaistaideteokset Karolinenlustissa tulisivat järjestetyiksi; häntä muka erittäin halutti nähdä päivän valoon tuodut taideaarteet ja hän oli päättänyt seurata herttuata hänen ensikerran mennessänsä sinne.
"Minulla on samassa toinenkin aate", — lausui hän. "Minä tahtoisin mielelläni nähdä Claudiuksen koko talon — ovathan hänen kasvihuoneensa suurine palmuineen lavealti kehutut… En tahtoisi vartavasten mennä sinne, — onhan isäntä tavattoman ylpeä; kentiesi olisi vielä vaikeakin saada lupaa —"
"Entäs tuo silmiinpistävä jumalallisuus, jota laitos on jonkun aikaa muka ollut noudattavinaan ja joka Teidän Korkeudestanne on niin vastenmielistä?" kysyi neiti von Wildenspring viekkaasti. Ruhtinattaren aikomus näkyi häntä erittäin inhottavan.
"Juuri sentähden on taideteosten katseleminen päätarkoitukseni — minä vaan ohitse mennen tarkastelen puutarhaa, enkä siis ota lukuun herra Claudiuksen ylpeyttä enkä jumalisuutta."
Hovineiti tarjoi ääneti hallitsijattarellensa kupillisen teetä ja tarttui sitte silminnähtävän alamaisesti työhönsä. Ilta vietettiin sitte vilkkaalla keskustelulla muinaistaiteesta ja hoviherrat, jotka äsken armotta olivat tuominneet tieteen harrastajia, haastelivat niin vakavasti ja innokkaasti samaa ainetta, juuri kuin olisivat he kaikki yhtä mainioita oppineita kuin isäni ja kuin olisi muinaistiede ollut ainoa asia, jota he koko ikänsä olivat tutkineet ja joka heiltä muka oli vaatinut kaikki heidän sielunsa ja ruumiinsa voimat. Minä olisinkin perinpohjin uskonut sitä, ell'en olisi huomannut pilkallisia katseita, joita herttua väliin loi isääni.
Lähtiessämme käski ruhtinatar hovineitonsa tuomaan huivin, jonka hän pani kaulaani. Ilma oli muuttunut viileäksi eikä hänen rakas aron leivosensa saanut vilustua. Isälleni vakuutti hän hyvin usein tahtovansa nähdä minut luonansa ja sanoi aikovansa erittäin suojella minua; sitte suuteli hän minua otsalle ja me läksimme linnasta.
XXI.
Ukkonen oli sillä välin kulkenut kaupungin yli. Vilpoisesti suuteli iltailma otsaani ja linnan edustalla oleva läpimärkä hiekka kiilsi kaasulamppujen valossa. Hovivaunuissa palasimme kotiin; jyristen ajoimme Claudiuksen pihalle ja sydämeni sykki lapsellisesta ylpeydestä hypähtäessäni alas, kun ruhtinaallinen palvelija avasi oven ja nöyrästi seisoi kivipihalla, joka muutama päivä sitten vielä oli minulle kielletty paikka. Silmäni etsivät Charlotten ikkunia; minä toivoin hartaasti, että minut sieltä nähtäisiin. Mutta koko rakennus oli pilkkosen pimeä, paitsi porstuan ikkunat. Komea, vaikka ylen vanhanaikuinen lamppu roikkui keskellä kattoa, valaisten harmaat, vahvat kiviholvit, joita ei päivän valossa voitu nähdä.
Yksi niistä tavattoman suurista kasvihuoneista, joista ruhtinatar juuri oli puhunut, oli valaistu — kaksi isoa ympyriäistä lamppua loisti sieltä purpuranpunaisina. Astuessamme eteenpäin suurta valtatietä, kuulin nopeita askeleita lähestyvän ansarista — jotakin valkoista liehui likeisessä ruusupensastossa ja äkkiä seisoi Charlotte edessämme.
"Minä kuulin teidän tulevan", sanoi hän hengästyneenä ja puoliääneen. "Minä rukoilen teitä herra von Sassen, jättäkää pikku prinsessa vaan puoleksi tunniksi minun seuraani — onhan nyt herttaisen kaunis yö — minä saatan pienokaisen vahingotta takaisin Karolinenlustiin."