Isäni jätti minut hyvästi ja lupasi ilmoittaa viipymykseni Ilselle. Hän meni; Charlotte löi käsivartensa ympärini ja vahvasti likisti minua luoksensa.
"Ei auta, kultaseni, sinun täytyy vähän tulla ukkosenjohdattajaksi", lausui hän minulle kiireesti ja kuiskaten. "Tuolla", sanoi hän osoittaen kasvihuonetta, "on kaksi kovaa miestä toisensa kimpussa… Erkki setä viettää niin kummallisen harvoin iltansa meidän parissamme, että Eckhof vähitellen on tottunut soittamaan ensimäistä viulua teepöydässämme. Tänään ilmaantui kuitenkin setä itse kaikkien meidän kummaksemme; mutta tuskin olimme ehtineet ensimäisten sadepisaroitten pakoittamina paeta kasvihuoneesen, kun Eckhof sanomattoman yksinkertaisesti ja tyhmästi rupesi nuhtelemaan setää, että hän oli kutsunut Helldorfin täänpäiväisiin pitoihin — mutta silloin pisti hän kätensä kauheaan mehiläispesään…"
Hän vaikeni ja jäi hetkeksi kuunnellen seisomaan: Eckhofin vahva ääni kuului meidän luoksemme asti. "Ei se todellakaan voi vahingoittaa vanhusta, että hänen ulkokultaisuuttansa niin talossa kuin toimessa vähän kukistetaan", lausui Charlotte ja hänen äänestänsä kuului selvästi, että hän oli suuttunut; "hänen käytöksensä on tullut liian jäykäksi ja nenäkkääksi, se on tosi! mutta asian ei olisi pitänyt tuleman Erkki sedän korviin — hän tappaa vanhuksen terävillä silmillään, kylmyydellänsä ja tyvenyydellään, jotka tekevät jokaisen sanan teräväksi tikariksi". Me astuimme eteenpäin hiukan nopeammin. "Jumala tiesi, mikä lienee syypää tähän äkkinäiseen riitaan! Setä on monta vuotta ikäänkuin sokeana elänyt tämän ulkokullatun olennon kanssa — Eckhof on ollut varovainen eikä hänen kuullen ole joutunut tuohon kärsimättömään piplialliseen intoon; mutta nyt kiivauden ja mielenliikutuksen vaikutuksesta pujahtaa ulkokultaisuus ehdottomasti hänen huuliltansa — tuskin voi häntä kuunnella! Minun on kovin vastenmielistä kuulla tuonkaltaista lapsellista lörpötystä miehen suusta; mutta toiselta puolen olen kiitollisuuden velassa vanhukselle; hän pitää Dagobertista ja minusta ja sentähden on minun velvollisuus niin paljon kuin mahdollista lyhentää hänen kuritustansa… Tulkaa, teidän ilmestymisenne tekee heti lopun koko riidasta!"
Mitä enemmän lähestyimme kasvihuonetta — se ei ollut sama, jonka lajit Darling oli rikki potkaissut — sitä haaveksivammaksi tulin; töin tuskin käsitin Charlotten kuiskauksia; minä annoin koneentapaisesti hänen viedä itseäni eteenpäin.
Kuuman ilmanalan kasvien osasto oli hyvän matkan päässä valtatieltä — minä olin ennen ainoastaan nähnyt sen kimeltävän lasiseinät, enkä ollut koskaan ollut sen lähellä. Siihen aikaan ei minulla tietysti ollut vähintäkään aavistusta maantieteestä eikä kasvitieteestä; minä en silloin käsittänyt, että lasiseinäin sisälle vangitut kummalliset kasvit olivat osa kuumaa maata keskellä saksalaista kasvikuntaa. Minusta olivat ne vaan: ihme ja todellisuus.
Siellä ei ollut kukkaruukkuja eikä laatikkoja. Suoraan maasta kohosivat palmut uljaina ja tukevina korkeuteen, ikään kuin olisivat ne tahtoneet särkeä suojelevan lasitaivaan. Ruskeain kivilohkareitten välistä nousi vesisuihkuja ylös ilmaan ja alas pudotessansa hajosivat ne lukemattomiin säkenöiviin pisaroihin, saattaen kauniitten höyhenentapaisten sanajalkojen lehdet lakkaamatta vapisemaan. Kaktus-kasvit hiipivät kivien yli ja koettivat kummallisen näköisillä, rumilla varsillaan ulottua kaikkialle; mutta niiden viheriästä lihasta riippui suuria purpurakupuja ja syvimmässäkin hämärässä piileskelevistä oksista loisti keltaisia ja valkoisia kukkia ikäänkuin sinne asetellut pienet liekit.
Minä katselin Charlottea, luullen hänen olevan yhtä hurmaantuneen kuin minäkin, pieni kokematon olento, joka riipuin hänen käsivarressansa. Minä en muistellut, että sekin kuului "rihkamapuotiin", jota hän Dagobertin kanssa niin syvästi halveksi… Hänen säihkyvät silmänsä katsoa tuijottivat lakkaamatta yhtä samaa esinettä, herra Claudiuksen kasvoja, joka seisoi täydessä lampunvalossa palmun vieressä — juuri yhtä suorana ja solakkana kuin sen kuorinen tyvi… Charlotten puhe ei ollut totta — sinä silmänräpäyksenä ei ollut surmaavaa kylmyyttä noissa "terävissä läpitunkevissa silmissä". Kasvot olivat elävät ja punottivat sisällisestä liikutuksesta, vaikka rinnan yli ristissä olevat käsivarret tekivät hänet tyvenen ja liikahtamattoman näköiseksi.
Kummalliselta näytti joutuisasti sisäänkannettu teepöytä keskellä tätä tavatonta, vierasta paikkaa. Dagobert istui sen vieressä — hän oli vielä virkapuvussaan; kaikki loisto ja kiilto rinnalla ja olkapäillä sopi paljoa paremmin kukkien kirjavaan väriloistoon kuin sedän kaikkia koristeita kaipaava puku. Selkä käännettynä herra Claudiukseen päin, häveliäisesti viiputtaen teelusikkaa sormensa päässä, näytti hän siltä, kuin masentaisi häntä ehdottomasti hänen lähellänsä pauhaava myrsky. Hän ei näkynyt ainoallakaan sanalla ottavan osaa kiivaasen keskusteluun, hän, yhtä vähän kuin neiti Fliedner, joka neuloi sukkaansa niin kuumeentapaisen kiireesti, kuin olisi pakko varustaa sukilla kokonainen orpohuone.
"Sillä ette mitään minulta voita, herra Eckhof", lausui herra Claudius kirjanpitäjälle, joka melkoisen kaukana suuttuneesta isännästään seisoi kädet nojattuina tuolin selkälautaa vasten, mutta kuitenkin oli uhkamielisesti heittänyt päänsä taaksepäin. Hän oli juuri puhunut tuolla sointuvalla äänellä, jonka välttämättömästi täytyi vaikuttaa hämmästystä. "Jumalan pilkkaamista, uskottomuutta, Jumalan kieltämistä, noita teikäläisten lempisanoja ei todellakaan voi pitää mitättöminä sanoina", jatkoi herra Claudius. "Niillä juuri saatte yhdeksännellä vuosisadalla aikaan sen uskomattoman totuuden, että suuri osa valistuneista ihmisistä suostuu ahdasmielisiin yltiöihin; monet, erittäinkin älykkäät ja oppineet kammoavat vielä tuota kyllä kulunutta kirousta, joka vaikuttaa tavallisiin ihmisiin, ja ovat vaiti vasten parempaa vakuutustansa; ja se vait'olo vielä jonkin aikaa tukee puolueenne valtaistuinta savijaloilla…"
Tuoli tärisi kirjanpitäjän kätten alla, vaan herra Claudius ei siitä huolinut.