"Minä kunnioitan kristinoppia — ymmärtäkää minut oikein — en kirkkoa", jatkoi hän. "Minä olen omasta vakuutuksestani pitänyt lukua esi-isäni jälkisäädöistä, joitten mukaan minun pitää valvoman, että hurskas henki pysyy työmiehissäni ja apulaisissani. Mutta minä en milloinkaan ole kärsivä, että taloni tulee hengellisen harhauskon kotipesäksi!… Kauppatoimi, jonka juuret ulottuvat merten toiselle puolelle ja kasvavat Turkinmaassa ja Kiinassa ja jokaisessa maassa — ja synkkä puhdasuskoisuus, hairahtumattomuus uskonasioissa, joka hiipii sisälle hyvin kitattuun raakunkuoreensa — ristiriitaisempaa yhteyttä ei ole!… Eikö meidän nuoret tavaran-näytteliämme, joita te hartaasti koetatte kasvattaa puhtaasen uskoon, tule ulkokullatuiksi joutuessaan ystävälliseen kauppaan niiden kanssa, joita he pitävät Jumalan hylkääminä uskottomina?… Minä en voi antaa itselleni anteeksi, että tämä synkkä aave on niin kauan saanut vallita minun talossani, että väkeni on saanut siitä haittaa."
"Minä en ole ketään pakottanut!" huudahti kirjanpitäjä.
"Ette tosin ruoska kädessä, herra Eckhof, mutta sitä enemmän asemallanne, joka teillä on väkeni suhteen… Minä mainitsen esimerkiksi, että nuorempi kirjanpitäjäni, joka palkastaan elättää äitiänsä, antaa paljoa enemmän, kuin hänen varansa kannattaisivat, lähetysrahastollenne, jonka olemisesta ei minulla ole ollut vähintäkään vihiä. Kaikki työväkenne sallivat kärsivällisesti teidän joka viikon lopussa ottaa heidän palkastansa osan samaan rahastoon, kun he eivät tohdi vastustaa, kun he luulevat teidän voivanne vaikuttaa minuun ja siten vahingoittaa heitä… Ettekö mieti, että he kalliisti kyllä saavat maksaa uskonsa? Eikö pappi jokaisessa heidän tärkeimmässä elämänkohdassansa tule heidän luoksensa, aina valmisna ottamaan? Työllään saavat he maksaa kasteensa, vihkimyksensä, sovintonsa Jumalan kanssa, yksin viimeisen matkansakin täältä maailmasta saavat he maksaa kirkolle — ja sentähden pois kaikki lähetysrahasto minun talostani! Pois kaikki lukijaiskirjat, joita tänään joukottain löysin työhuoneitten pöytälaatikoista ja jotka lapsellisilla lörpötyksillään turmelevat puhtaan kielemme ja muistuttavat meitä keskiajan raaoista mielipiteistä!"
Koko tämä masentava tuomio lausuttiin mitä tyvenimmällä äänellä, tuskin kohosi punaa puhujan poskille, hän vaan siiloin tällöin ojensi rauhallisesti, ikäänkuin pois torjuen, kätensä kirjanpitäjää kohtaan.
Charlotte oli pysähtynyt kuin kiininaulattuna — hän näkyi unhottaneen tuoneensa minut mukanansa saadakseen lopun asiasta. "Hän puhuu hyvin", mumisi hän itsekseen. "Minä en olisi sitä hänestä uskonut, kun hän tavallisesti on niin harvapuheinen… Eckhof on todellakin kylliksi tyhmä ja ottaa vielä kerran ylös hansikkaan, saadaksensa toisen löylytyksen!" mumisi hän suuttuneena ja loi säihkyvät silmänsä niin läpitunkevaisesti kirjanpitäjään kuin tahtoisi hän särkeä lasiseinän sirkaleiksi. Vanhus oli lähtenyt paikaltansa ja lähestynyt herra Claudiusta muutaman askeleen.
"Vaikka te halveksitte lapsellista lörpötystä, herra Claudius", lausui hän ja hänen kimakka äänensä tuli tikarin teräväksi — "niin virvoittaa ja vahvistaa se minua ja tuhatta muuta oikeata kristillistä sielua… Tahtoohan Herramme meitä vaeltamaan lapsellisessa yksinkertaisuudessa ja sentähden saammekin ennen armoa hänen silmäinsä edessä kuin lukiessamme 'kuolemattomien' herrojen Schillerin ja Goethen mestariteoksia, jotka luonnollisesti eivät turmele kieltämme. Jos ette te tahdo kärsiä rehellisiä pyrintöjäni teidän talossanne Jumalan kunniaksi, täytyy minun tietysti kärsivällisesti tyytyä siihen… Minä arvelin vaan, ett'ei olisi Muurikadun varrella olevalle kauppahuoneelle haitaksi, jos paljo, paljo rukouksia sieltä nousisi taivaasen — siellä on niin paljon tapahtunut, joka huutaa taivaalliselle Jumalalle ja vaatii sovitusta —"
"Te lausutte jo toista kertaa muutaman päivän kuluessa tämän salaisen nuhteen", keskeytti herra Claudius tyvenesti. "Minä kunnioitan ikäänne ja ansiotanne meidän toimissamme, enkä sentähden huoli nimittää sitä käytöstapaa, joka ei halveksi repiä ylös vanhoja haavoja, käyttääksensä niitä liittolaisina puolustaessansa katoavaa voimaa — minä jätän teidän itsenne päätettäväksi, onko se jalosti tehty… Mitä minä nuoruudessani himosta ja hulluudesta olen rikkonut, otan omille niskoilleni — minä olen, ikävä kyllä, koonnut uuden velan, siten, että tahtoessani jollakin tavoin olla teille pojan sijainen, olen antanut teille liian rajattoman vallan talossani ja toimissani sekä itsenikin ylitse. Hirveä vääryys olisi, jos antaisin kaikkien valtani alaisten ihmisten päivääkään enää minun kanssani kärsiä pahantekoni rangaistusta — minä en huoli esirukouksistanne, jotka eivät vaikuta mitään, kun ne kuitenkin ovat pakollisia!"
"Mitä hän sitten on tehnyt?" kuiskasin Charlottelle.
"Hän on ampunut Eckhofin ainoan pojan."
Minä irroitin itseäni kauhistuen hänestä ja tukehutin vaivalla huudon.