"Herra Jumala, älkää toki olko niin lapsellinen!" torui Charlotte minua kärsimättömästi ja veti minut voimallisesti jälleen luoksensa. "Rehellisessä kaksintaistelussa Eckhofin poika kaatui ja se oli luultavasti romantillisin kohta Erkki sedän koko poroporvarillisessä elämässä… Mutta menkäämme jo sisään. Riita on nyt noussut korkeimmillensa."
Sen enempää lausumatta kävi hän kanssani lasiseinää myöten ja lykkäsi minut sivuoven kynnyksen yli. Minä seisoin nyt hienon hiedan päällä; mutkallisia polkuja kävi synkän näköisten pensastojen ja kalliolohkareitten välitse leikaten siellä täällä poikki mitä hienoimmat, viheriän sametin kaltaiset ruohokentät. Mitä enemmän meitä lampunvalosta ja riitaveljistä erottava lehdistö harveni, sitä enemmän rupesin tuskastumaan… Niin tuttu en toki ollut katurakennuksen asukkaitten kanssa, että olisin myöhään illalla voinut ilmautua heidän keskellensä kuulemaan sanoja, jotka eivät olleet aiotut vieraille korville… Entäs jos talon omistaja suuttuisi siitä?… En tiedä mistä syystä, vaan en voinut, kuten ennen, ajatella: "Joutavia, onhan se vaan herra Claudius!" — Minä vapisin hänen edessänsä.
Charlotte laski käsivartensa ympärilleni ja kun kiireesti paeten astuin taakse päin, pusersi hän minua armottomasti. Rientoaskelin menimme eteenpäin ja äkkiarvaamatta seisoimme ikäänkuin taivaasta pudonneina kummastuneen seuran edessä.
"Minä kohtasin prinsessan puutarhassa", lausui Charlotte rohkeasti, sillä tavoin keskeyttäen lausetta, joka jo oli kirjanpitäjän huulilla. "Fliedner kulta, katsokaa toki lasta, eikö hän ole ihan toisen näköinen? Hän on juonut hoviteetä ja ajanut kotiin hovivaunuissa, juuri kuin tuhkimuskin — katsokaa, lapseni, ett'ei toinen silkkikengistänne ole jäänyt linnan portaille!"…
Kaikessa peljästyksessäni nauroin kuitenkin ja istahdin tuolille, jonka Dagobert toi minulle. Charlotte oli oikeassa: lopetettu, keskeytetty oli koko kiista, juurikuin sitä ei olisi ollut olemassakaan ja katsahtaessani ylös näin vanhan kirjanpitäjän katoavan samaa tietä kuin minä olin tullut… Herra Claudius seisoi vielä palmupuun vieressä; ujosti tarkastellen loin silmäni häneen — eikö hänellä ollut Kainin merkkiä otsassa? olihan hän surmannut ihmisen! — Minä näin ainoastaan hänen vakavain sinisten silmäinsä katselevan minua ja vedin peljästyneenä pääni olkapäitteni väliin.
Neiti Fliedner hengitti huojennettuna; hän iloitsi silminnähtävästi tulostani ja pudisti hellästi kättäni.
"Kerropas, lapseni, kerro!" kehotti hän minua, riisuen pois hattuni ja silittäen rytistyneitä hihojani. "Miten oli hovissa olla?"
Minä hiivin syvälle vitsatuoliin — jättiläisen kokoinen, viuhkan tapainen, lampun valossa smaragdinviheriäisenä kimeltävä sanajalan lehti heilui pääni yllä ja toiset koskivat sivulta hyväillen niskaani ja alastomia hartioitani. Minä istuin siinä ikäänkuin varjoovan päällystimen suojassa ja tunsin olevani piilossa. Lisäksi vetäytyi herra Claudius takaisin; mutta hän ei lähtenyt kasvihuoneesta — hän kuului hiljaa ja lakkaamatta kävelevän edestakaisin kivilohkareitten ja pensastojen välissä.
Mieleni rohkeni ja minä kerroin, alussa ujosti, vaan sitte itsekin huvitettuna, kunniarikkaasta esittelemisestäni ja siitä, miten hyvin harjoitettu kumarrus jäi piileskelemään polviini; kerroin vielä laulustani ja elämästäni, jonka vilpittömästi olin kertonut ruhtinattarelle.
Charlotte keskeytti minua tuontuostakin suurella naurulla; neiti Fliednerkin hymyili itsekseen ja taputteli hyväillen poskiani; ainoastaan Dagobert oli nauramatta; hän katseli minua samalla kummastuneella kauhulla kuin hovineidon harmaat silmät, ja kun viimein heitin huivin pöydälle sentähden, että minun tuli liian lämmin ja samassa ilmoitin sen olevan ruhtinattaren oman, otti hän hyvin kunnioittavasti huivin ja ripusti sen varovaisesti tuolinsa selkälaudalle, joka kaikki mahdottomasti ärsytti ja närkästytti minua.