"Odottakaa!" huudahti Charlotte äkkiä ojentaen kätensä minulle, kun aioin jatkaa kertomustani. "Sanokaa nyt itse, neiti Fliedner, eikö prinsessa, vaikka hänellä on tumman siniset silmät, ennemmin voisi olla yksi Israelin tyttäristä, joista Raamatussa puhutaan, kuin ikivanhasta saksalaisesta aatelissuvusta!… Nyt juuri mustan kähäräisen pään kurkistaessa esiin sananjalan lehden alta — olkaa hyvä prinsessani, antakaa kätenne vielä olla otsanne päällä — muistutatte minua elävästi Paul Delarochen nuoresta juutalaistytöstä, joka Niilin kaislikossa salaa vartioitsee pientä virtaan laskettua Moosesta."
"Mummovainajani olikin juutalainen", lausuin minä huolimattomasti.
Säännölliset askeleet kasvien takana vaikenivat äkkiä, teepöydän ympärilläkin vallitsi tuokion aikaa kuolon hiljaisuus.
Kuu oli noussut, mutta piileskeli vielä pilvien takana, joitten syrjät se valasi hopeanvärisiksi. Lavean kentän yli liiteli heikko, epäselvä valo, muuttaen aaveentapaiseksi esineitten näön — valkoinen, joen rannalla kasvamien puitten suojassa leviävä liljapenger näkyi anastaneen kaiken heikon kuuvalon ja loisti kirkkaasti silmissäni: minun täytyi taasen väristen ja säälien muistella mummoraukkaani, miten hän tunnotonna makasi tammien alla… Minussa heräsi taasen muisto siitä, mitä sinä yönä olin kokenut ja kärsinyt. Minä muistelin taasen niitä muutamia kertoja, jolloin monen pitkän vuoden kuluessa olin tavannut mielenvikaista vanhusta, miten hänen rakkautensa minuun oli äkkiä tullut näkyviin hänen viimeisinä hetkinään ja miten itse olin tuskissani, kun huomasin kuoleman todellakin anastaman vasta voittamani sydämen — kaikki se valloitti minut ja samalla tavalla, kuin sen tunsin, kerroin sen myöskin. Minä kerroin hirveästä tapauksesta mummoni ja vanhan kirkkoherran välillä, kuinka mummo hylkäsi hengellisen avun ja kuoli juutalaisena ja kuinka lempeä vanha pappi silloin oli. — Äkkiä kaikkien huomiollisesti ja hiljaa kuunnellessa narisi hiekka kiireistä, raskaista askeleista ja vanha kirjanpitäjä, jonka jo aikoja luulin olleen kotona Karolinenlustissa, seisoi edessäni. "Mies oli oikea pölkkypää!" huusi hän minulle kaikuvalla äänellä. "Hänen ei olisi pitänyt lähteä vuoteen vierestä, ennenkuin vastahakoinen sielu olisi ollut hänen vallassansa. Hänen olisi pitänyt pakottamalla kääntämän hänet, papeilla on kyllä keinoja millä kauhistuttaa uskonheittäjiä, heidän julkein mielin ja vapaaehtoisesti syöstessään helvettiin —"
Minä kavahdin seisomaan. Ajatus, että tuommoinen raivoava ääni kuuluisi jonkun kuolinvuoteen ääressä ja enentäisi viimeistä, vaikeaa taistelua kamppailevan sielun tuskia, liikutti minua sanomattomasti.
"Ei, sitä ette olisi tohtineet! Me emme olisi sitä sallineet, Ilse ja minä emme missään tapauksessa!… Enkä minä nytkään salli teidän lausua ainoatakaan sanaa armaasta mummovainajastani!" huudahdin tuskastuneena.
Neiti Fliedner oli kiireesti noussut seisomaan — hän laski suojelevaisesti molemmat käsivartensa ympärilleni ja katseli pelonalaisesti kivilohkareitten takana olevaan pensastoon; sieltä kuului taasen askeleita — ne lähestyivät nopeasti meitä. "Oletteko kertoneet kaikkea tätäkin ruhtinattarelle, neiti von Sassen?" kysyi Dagobert äkkiä. Se esti kaikki muut kiistat ja saattoi kuuluvat askeleet paikalla vaikenemaan.
Minä pudistin kieltäväisesti päätäni. "No, siinä tapauksessa olisi — jos minä saan teitä neuvoa — parasta jättää se täst'edeskin kertomatta."
"Mutta mistä syystä?" kysyi neiti Fliedner.
"Sen voitte aivan hyvin käsittää, Fliedner kulta", vastasi hän melkein vastahakoisesti ja olkapäitään nykähyttäen. "Onhan kyllin tunnettu asia, ett'ei herttua voi kärsiä juutalaisia, sentähden että hänen entinen asiamiehensä Hirschfeld äärettömästi petti häntä ja viimein pakeni maasta. Sitä paitsi — ja se onkin pääasia — pidetään von Sassen-nimeä hovissa jo vuosisatoja sitten puhtaana ja saastuttamattomana. Hänen herttuallisen korkeutensa mielestä on kyllä herra von Sassenin oppi ja taito tärkein, mutta ihan toisin ovat hovilaisten mielet — siihen vaikuttaa ainoastaan nimen vanhuus ja sukutaulun puhtaus; tuommoinen pieni kielevyys ei olisi ainoastaan haitaksi herra tohtorille, vaan se hämmentäisi neiden omaa loistavaa vastaanottoakin hovissa, eikä hän luultavasti tahtoisi sitä."