Minä olin ääneti, sillä hänen puheensa ei ollut minulle oikein selvä; minä en käsittänyt, millä tavalla se seikka, että mummoni oli juutalainen, voisi vahingoittaa isääni; eihän minulla ollut vähääkään käsitystä niin sanotuista maailman tavoista. Ei se hetki paitsi sitä ollut otollinen aika sitä miettimään — vapisinhan minä vielä kauhusta, jonka tuo pelottava vanhus äkkiarvaamattomalla esiinastumisellaan oli minussa herättänyt. Siinä hän vielä seisoi, käsivarret ristissä ja silmät säihkyvinä minua vastaan harmaitten kulmien alta, ikäänkuin olisi hän tahtonut minua polttaa. Minä tunsin nyt ensikerran elämässäni olevani vihattu — kokemus, jota nuoren sielun on vaikea käsittää: ilma, jota minä vihamieheni kanssa hengitin, oli vähällä tukehuttaa minut ja minä tahdoin välttämättömästi päästä pois. "Minä lähden kotiin — Ilse odottaa", sanoin viimein. Voimakkaasti irtaannuin neiti Fliednerin käsivarsista ja otin hattuni, katsellen kuumeentapaisesti ulos viileään, avaraan puutarhaan.
"No, menkäämme siis", lausui Charlotte nousten. "Minä huomaan katseestanne, ett'emme voi enää pidättää teitä — Te voisitte särkeä ikkunat, kuin hurja Darling…"
"Darling on tänä päivänä heittänyt alas herransa ja pahasti tallannut häntä kavioillaan."
Dagobert kavahti seisomaan. "Kuinka, Artur Tresselinkö? Verrattoman ratsastajan! Mahdotonta!"
"Joutavia, kaunis ratsastaja! Hänen olisi ollut parempi jäädä kotiin kirjoitustuoliansa ratsastamaan", virkkoi Charlotte silminnähtävän tyvenesti; mutta halveksivaisesti alasluotujen ripsien alta leimahti vihainen katse salaisesti lasihuoneen peräpuoleen. "Onko poika raukkaan sattunut?"
"Herra von Wismar sanoi ruhtinattarelle hänessä olevan väkevää verta ja ihan toisenlaisen luurakennuksen kuin aatelissäätyisissä — ei hän vähästä kuole."
Kivilohkareitten takaa kuului hiljainen nauru. Eipä olisi äkillinen maanjäristys voinut hirveämmin vaikuttaa veljeen ja sisareen kuin minun välinpitämätön vastaukseni ja se lyhyt, tuskin kuuluva nauru. Mitä minä, pieni olento raukka, olinkaan rikkonut, että Dagobertin silmät noin salamoivat vihasta ja kiukusta? Ja näyttäähän siltä, kuin olisi Charlotte ensimäisessä kiivastuksessa tahtonut sinkahuttaa vihansa kivilohkareitten taakse, vaan hän malttoi mielensä ja oli ääneti, pää ylpeästi pystyssä.
"Tulkaa, pienokaiseni — lyökää kättä neiti Fliednerille ja sanokaa hyvää yötä! Jo on aika viedä teidät levolle!" lausui hän minulle.
Se kehoitus olisi jossakin toisessa tilaisuudessa lausuttuna mitä syvimmin loukannut seitsemäntoista-vuotista arvokkaisuuttani, mutta nyt annoin sen heti Charlottelle anteeksi; sillä hänen suunsa, joka pakottihe leikkipuheesen, oli ihan vaalea: ylpeä nainen oli syvästi loukattu, sen huomasin, vaikka en käsittänyt mistä syystä.
Hän kulki tyvenen näköisenä ja äänetönnä minun vieressäni lasihuoneen ohitse ja puolen puutarhaa; mutta tuskin olimme ehtineet sillan yli, kun hän seisahtui ja syvästi hengähtäen pusersi kätensä rintoihinsa.