"Kuulitteko, kuinka hän nauroi?" kysyi hän vihastuen.
"Herra Claudiusko se oli?"
"Niin, lapseni! Kun olette meidän parissamme vähän kauemmin, huomaatte itse, ett'ei tämä suuri elävä henki koskaan naura ääneen, ja jos hän ollenkaan nauraa, niin se tapahtuu, kuin äsken, inhimillisille heikkouksille. Pienokaiseni, kun täst'edes kerrotte, mitä olette kuulleet hovissa, täytyy teidän sedän läsnäollessa olla varovaisempi."
Minä suutuin. He olivat pyytäneet minua kertomaan ja minä olinkin oikeastaan ollut suoraan, vilpittömään luonteeseni nähden sangen varovainen; ei sanaakaan pujahtanut huulieni yli siitä, mitä hovissa lausuttiin Dagobertista.
"Mitä varten torutte?" kysyin uhkamielisesti. "Enkö saisi kertoa, että maahan heitettyä ratsastajaa pidetään hovissa vahvana ja voimakkaana?"
"Taivas, mikä yksinkertaisuus!" huudahti Charlotte pilkallisesti nauraen. "Artur Tressel on solakka, ja hieno kuin sokerikakusta leivottu. Älykkään herra von Wismarin lause tarkoitti raakaa porvarissäätyä ylimalkaan. Aatelismies olisi pudotessaan taittanut eritavalla rakennetut kylkiluunsa ja lähettänyt jalon sielunsa takaisin taivaasen; mutta voimakkaassa porvariveressä on aivan paljon soraa, se tarttuu kiinni siihen, eikä sentähden niin vähästä vahingoitu."
Hän nauroi taasen, kävi nopein askelin eteenpäin ja pian seisoimme
Karolinenlustia ympäröimällä ruohokentällä.
Kuu paistoi, pilvistä vapautettuna, kirkkaasti pienen linnan yli. Pieni, hiljainen, metsän hämärästä anastettu maakappale hurmasi minut kirkkaassa kuutamossa samoin kuin puutarhan kukkien tuoksu. Marmorinen Dianankuva näytti tammien alla niin kauhistuttavan elävältä kantakivellänsä, että olisi luullut viekkaan nuolen heti viuhuvan jännitetystä jousesta halkasemaan ilmaa. Kuu valasi seinien kukka- ja hedelmäköynnöksiä, koristuspatsaitten jäykkiä silmiä ja suljetuita huulia, sekä uiskenteli lammikon pinnalla ja kuvastui ikkunoitten suuriin lasilevyihin. Minä taisin erottaa jokaisen laskoksen palkonki-ikkunan vaalenneissa silkkiuutimissa — nyt käveli kuu hopeajaloillaan salaperäisissä huoneissa; varmaankin pysyi kynttiläkruunu nyt liikkumatta vanhan raivion huoneen katossa.
"Hän, joka asui tuolla ylhäällä, hän olisi käsittänyt veljeäni ja minua", lausui Charlotte osoittaen sormella Karolinenlustin toista kerrosta. "Hän viskasi pois vahvalla kädellä kauppias-hengen kaiken pölyn ja lian ja astui uljaasti siihen piiriin, joka yksin antoi hänelle elämän vapauden." Neito katseli lakkaamatta kiiltäviä ikkunoita ja nykähytti olkapäitään. "Hän kyllä kaatui, pää muserrettuna — vaan mitäpä siitä? Hän pakotti kuitenkin tuon ylpeän aatelissäädyn häntä tunnustamaan heihin kuuluvaksi; hän tuli heidän vertaiseksensa ja on kulkenut loistavaa elämän tietään samalla alalla, jonka he raivoavalla kateudella aina olivat anastaneet omakseen. Ihan yhdentekevä on, kulkeeko sitä tietä kymmenen tai viisikymmentä vuotta. Minä kuolisin mielelläni nuorena, jos sillä hinnalla voisin lunastaa itselleni kahdentoista kuukauden elämän kunnian kukkuloilla!… Minä olen täydellisesti saanut kokea, mitä on viettää puolen aikaa nuoruudestansa, sydän ylpeä ja kunnianhimoinen, nimi halpa, nenäänsä niuristavien aatelisten oppilaitten joukossa — minä en ainiaan tahdo olla toisia halvempi — minä en tahdo!"
Hän löi nyrkillään pontevasti ilmaa ja astui nopeasti hengittäen rajusti edes takaisin.