"Erkki setä tuntee piileskeleväisen tulen sydämessäni — Dagobert ajattelee, tuntee ja kärsii ihan samaa kuin minä", jatkoi hän seisahtuen, "ja kaikella poroporvarillisella ylpeydellään koettaa setä sitä tukehuttaa… Meidän pitäisi muka etsiä arvomme omasta itsestämme eikä ulkonaisista kohtauksista, lausuu tuo suuri filosofi — naurettavaa! Se minua ärsyttää; minä tunnen olevani sidottuna kidutuspaaluun, minä kalistelen kahleitani ja kiroan kohtaloani, joka on saattanut nuoren kotkan variksen pesään! Mistä nämät poistamattomat tunteet ovat syntyneet?" kysyi hän hitaasti astuen eteenpäin. "Ne ovat jo olleet minussa niin kauan, kuin olen hengittänyt, ja niiden alku on veressäni… Puhe ylimyksellisistä tunteista ei ole tyhjä houraus, ihan varmaan venyy sukupolvesta toiseen lankoja, jotka tietämättämme yhdistävät meidät menneesen suuruuteen, vaikk'ei sitä enää ulkonaisista oloista huomaa, kuten esimerkiksi Dagobertin ja minun laitani, kun meidän syntyperämme pidetään ihan salassa, synkän pimeyden verhossa —"
Hänen innokas valituksensa vaikeni äkkiä ja viimeiset sanat muuttuivat jonkinlaiseksi sammaltamiseksi, sillä herra Claudius seisoi edessämme pensaston lävitse vievällä tiellä ja katseli liikutettua naista tyvenesti ja vakavasti.
"Kerran on tämä pimeys selkeävä, Charlotte, minä lupaan sen sinulle", lausui hän niin tyvenesti, kuin olisivat kiivaat, katkerat sanat olleet lausutut suoraan hänelle ja hän vastaisi niihin. "Mutta silloin vasta saat kuulla totuuden, kun voit sen kantaa, jolloin elämä ja minä" — hän osoitti käskeväisesti itseään — "olemme tehneet sinut järkevämmäksi… Mene nyt kotiin, Dörte on siellä valmistava sinulle lasillisen sokurivettä… Ja vielä yksi asia: Minä kiellän sinua täten ankarasti täst'edes kävelemästä kuutamossa neiti von Sassenin seurassa, luuletukset ylhäisyydestä ovat tarttuvaisia, sinä kyllä käsität, mitä tarkoitan."
Kummallista, lujamielisellä naisella ei ollut sanaakaan vastaukseksi; äkkiarvaamaton kohtaus lienee hetkeksi veltostanut hänet ja vienyt häneltä kaiken vastustamisen voiman. Heittäen päätänsä uhkamielisesti taaksepäin, pusersi hän niin lujasti kättäni, että olin vähällä huutaa, viskasi sen sitte äkkiä luotansa ja syöksi pensastoon.
Minä olin kahden kesken herra Claudiuksen kanssa — tuska ja pelko valloittivat sydämeni; mutta minä en tahtonut näyttää pelkoani hänelle, en millään muotoa! Jos vahva Goljatti oli hetki sitte joutunut hämilleen ja paennut, niin pysyi pikkuinen Taavetti rohkeampana!… Minä astuin hitaammin, kuin nopsat jalkani olisivat suoneet, Karolinenlustia kohti ja herra Claudius käveli ääneti vieressäni… Etehinen oli kirkkaasti valaistu; minun huoneeni oven ohitse vievässä käytävässä paloi joka ilta herra Claudiuksen käskystä kaksi lamppua. Kun minä ehdin käytävän lattialle, seisattui hän. "Te läksitte tänään iltapuolella suutuksissanne luotani", lausui hän. "Antakaa minulle kättä, minä en tahtoisi tehdä yhtä pahaa kokemusta kuin Heintz pahan kaarneen suhteen."
Hän ojensi minulle kätensä. Käytävän ovessa olevan purppuranpunaisen lasin lävitse heitti lamppu punaisen valon valkoisten sormien päälle, ja kalliilla kivellä koristettu sormus säkenöi: minua värisytti.
"Kätenne on verinen!" huudahdin kauhistuneena ja työntäsin sen pois.
Hän peräytyi ja katseli minua. En elämässäni unhota sitä sammuvaa katsetta, joka kohtasi silmiäni — ei koskaan ihmissilmä ole minua sillä tavalla katsellut! ei koskaan!… Hän kääntyi ja läksi pois lausumatta sanaakaan.
Minä laskin ehdottomasti käteni sydämelleni, juuri kuin olisi pisto sattunut siihen — ah, miten sitä kirveli! Katumus, syvä katumus se oli!… Minä juoksin portaita alas, ulos häntä etsimään. Minä tahdoin antaa hänelle kättä, kuten hän pyysi, ja rukoilla, ett'ei hän minuun suuttuisi. Mutta hiekkakenttä oli tyhjä; enkä minä kuullut poistuvia askeleitakaan, herra Claudius oli varmaankin mennyt metsään päin.
Hyvin alakuloisena menin viimein Ilsen luokse. Hänen aina valppaat silmänsä huomasivat kohta kyyneleet ripsissäni, vaan minä sanoin tuon hirveän, veripunaisen lasin käytävän ovessa olevan syynä siihen ja että olisi ollut paljon parempi, jos Darling olisi särkenyt sen eikä lasihuoneen ikkunoita.