XXII.
Tätä iltaa seurasi monta surun päivää, semmoisen surun, jonkalaista nyt ensi kerran eläessäni sain kokea — suru ja huoli sairaasta isästä. Hän sairasti niin kauheata päänkivistystä, ett'ei hän kolmeen päivään voinut mennä rakkaasen kirjastoonsa… Aron kesytön vaapsahainen, joka kauniilla säällä tuskin pysyi puolta tuntia Dierkhofin iloisessa tuvassa, istui nyt aamusta varhain myöhään iltaan hämärässä huoneessa, ääneti sairasvuoteen vieressä huolellisesti kuunnellen jokaista ääntä hänen suustansa. Ikävyys metsään ja halu nähdä loistavaa elokuun ilmaa, eivät ainoatakaan kertaa vaivanneet minua; välkähtihän päiväkin väliin synkkään sairashuoneesen! nimittäin kun minä istuin vuoteen syrjälle ja vuorotellen laskin joko viileän käteni taikka kylmän kääreen isäni kuumalle otsalle ja hän heikosti hymyen kuiskasi Ilselle, ei koskaan aavistaneensa, mikä siunaus oma lapsi on; äitini kuoltua oli hän joka kerta taudin ilmestyessä — hän sairasti aika-ajoin palaavaa pään-kivistystä — aina tuntenut itsensä kahta vertaa yksinäisemmäksi ja sairaammaksi, sentähden ett'ei mikään hoitava käsi eikä hellä, huolellinen silmä ollut hänen lähellänsä; hän katui syvästi, että oli niin monta vuotta elänyt erotettuna tyttärestään.
Herttuan henkilääkäri kävi hyvin usein isäni luona. Hovista tuli palvelija kaksi kertaa päivässä kuulustelemaan sairaan tilaa ja toi mukanansa aina jotakin virkistävää ja Ilsellä oli "täyttä työtä" vastata jokaiseen, kaikista kaupungin ääristä tulevaan kysymykseen. Neiti Fliedner tuli itse joka aamu meitä katsomaan ja sanoi kaikkien palvelioitten olevan meidän käytettävänämme. — Charlottekin oli eräänä iltana puolen tunnin aikaa luonani hieman lohduttaaksensa "pienokaista" yksinäisyydessään. Mutta minusta näytti hän itse paremmin tarvitsevan lohdutusta ja huvitusta kuin minä. Tummat, tiheät kulmakarvat osoittivat jonkinlaista synkkää mietiskeleväisyyttä; ylpeä, huolimaton vakavuus hänen käytöksessään oli kadonnut ja jonkinmoinen levottomuus astunut sen sijaan. Hän ei sanallakaan maininnut kohtaustaan sedän kanssa lehtimajan edessä; mutta kertoi sitä vastoin ilman katurakennuksessa olevan kuuman ja helteisen ikäänkuin ukkosen ilman syntyessä.
Herra Claudius täytti mitä huolellisimmin lupauksensa puhdistaa talonsa kaikesta sinne tunkeutuneesta ulkokultaisuudesta. Hän antoi jalomielisesti kaikki entiset työväen antamat raha-avut jäädä vanhan kirjanpitäjän haltuun, mutta lahjoitti itse yhtä suuren summan oman perustamansa rahaston aluksi, jonka tarkoitus oli helpottaa reaalikoulun käyntiä työväen pojille ja antaa vähän myötäjäisiä köyhempien tyttärille. Lukijaiskirjat kannettiin kaikki talosta ja nuorta kirjanpitäjää, joka tekojumalisuudesta yli voimiensa oli antanut rahaa lähetyskassaan ja niin suurella menestyksellä harjoittanut ulkokultaisuutta, nuhdeltiin julkisesti ja kiellettiin paikkansa kadottamisen uhalla jälleen antautumasta samaan inhottavaan tekohurskauteen. Vanha kirjanpitäjä oli tietysti vallan kurjannäköinen vihan vimmasta — sen tiesin jo, sillä minä olin monta kertaa akuttimen reiästä nähnyt hänet, hänen astuessansa veljen ja sisaren seurassa lammikon ympäri. He kolme näkyivät yhä hartaammin liittyneen toisiinsa — sen todistivat heidän alinomaiset yhteiset kävelynsä metsään.
Charlotten mainitessa herra Claudiusta tunsin aina pistoksen sydämessäni; mutta katumuksen ja itseni soimauksen tuska oli merkillisesti vähentynyt tultuani suuttuneena siihen päätökseen, että isäni sairaus sai alkunsa siitä mielenliikutuksesta, johon hän joutui muistoraha-kaupan myttyyn menemisestä; seitsentoistavuotisen pääni tarkka ajatus-kyky lykkäsi viimein koko syyn tuon kovasydämisen saiturin niskoille ja — olimmehan sillä tavoin kuitit! —
Mutta nyt olivat kaikki vaikeat päivät ohitse. Sairashuoneen kaikki ikkunat olivat selkiselällään, ilma ja aurinko virtailivat jälleen vapaasti sisään ja Ilse lakasi ja puhdisti joka nurkan, ikäänkuin olisi kaikki erämaan pöly tunkeunut sinne. Minä olin ensi kertaa taasen vienyt isäni kirjastoon, siellä valmistanut hänelle keittimessä kahvia, vetänyt viheriäiset villauutimet puoleksi ikkunain eteen, kuten hän oli tottunut niitä pitämään, ja käärinyt lämpimän villapeitteen hänen jalkojensa ympäri. Minä tiesin hänen olevan tyytyväisen ja onnellisen kun voi taasen ruveta työhön ja riensin nuolennopeasti puutarhaan. Silloin osasin paremmin arvostella tuoksuvaa metsäilmaa ja virkistävää kalvetta ristiin rastiin yhteen kutoutuneitten oksien alla. Aurinko paistoi tulipallon kaltaisena puutarhan yli, näyttipä siltä, kuin olisi se tahtonut ahnaasti juoda loppuun kaikki lammikon sinertävän veden, joka liikkumatonna pysyi kivikehyksensä sisäpuolella.
Minä astuin samaa tietä, jota en sunnuntaista asti ollut käynyt ja tunkeusin pensastoon: ihan oikein, siinä olivat vielä Gretchenin pikku vaunut täynnä surkastuneita kukkia ja osaksi kuivaneita, osaksi mädänneitä mansikoita. Ei kukaan ollut käynyt vaunuja etsimässä, paitsi kentiesi kuitenkin vanha puutarhuri Schäfer, vaikka ei ollut niitä löytänyt. Minusta oli sääli pikkuista tyttöä, joka varmaan kaipasi kadonnutta leikkikaluansa! Olivathan hänen vanhempansa köyhät, niin köyhät, että äidin täytyi itsensä toimittaa kaikki talon askareet — kentiesi he eivät voineet ostaa pienokaisellensa toisia vaunuja kadonneitten sijaan.
Vaikka herra Claudius moittivaa sanaa lausumatta silloin niin selvästi kielsi minulta porttitien, pistäessänsä minun silmieni edessä avaimen taskuunsa, juoksin kuitenkin puutarhan porttia kohti; mutta katso, uusi lukko kiilsi minua vastaan, suuri, vahva lukko ilman avaimetta, saranatkin olivat uudet. Todellakin! — he lienevät sangen paljon peljänneet lapsen käsien voimia, koska portti oli niin raudoitettu!
Minä kiipesin jalavaan; se oli sillä kertaa vaikea työ. Minulla oli niin sanotut pitsit jalassani, jotka sitten olin pistänyt arosuutarin tekemiin kenkiin, ne olivat niihin äärettömän suuret ja uhkasivat joka silmänräpäys pettäväisesti jättää minut ja lentää alas tiheikköön.
Viimein istuin onnellisesti jalavan latvassa. Pikku sveitsiläis-rakennuksen pylväskaton alla metsäviiniköynnösten katveessa olivat pienet lapsenvaunut — pikku Herman makasi siinä valkoisten tyynyjen päällä, kovin laiskana, kumminkin hyvin ravittuna. Hänen vieressänsä seisoi Gretchen halukkaasti syöden suurta voileipää, välistä loruellen pienen veljensä kanssa; mutta sisällä huoneessa näin äidin silittävän vaatteita ja alinomaa kurkistavan ovesta nähdäksensä, olivatko lapsukaiset lähellä.