Kuka olisi voinut aavistaa senkaltaisen myrskyn, jonka minä sunnuntaiaamuna sain nähdä, taitavan lentää näitten suloisten naiskasvojen yli! Siitä ei enää voinut huomata vähintäkään jälkeä hymyilevissä silmissä, yhtä vähän kuin Gretchen näkyi ikävöivän kadonnutta leikkikaluansa. Mutta lapsen piti saaman se takaisin ja heti paikalla; minä poimin sen täyteen mansikoita ja metsäkukkia ja pyydän sitte vanhaa puutarhuri Schäferiä viemään sen kotiin. Minä kiipesin alas latvasta, hiipien oksalta oksalle, mutta siinä lähestyi ihmisiä Karolinenlustista ja luultavasti olivat he jo sangen liki piilopaikkaani! Peljästyneenä säikähdin kuullessani vanhan kirjanpitäjän äänen, joka kaikui minua kohti, ikäänkuin olisivat he olleet jo jalavan juurella. En enää voinut kuulumatta kiivetä takaisin latvaan. Hiljaa toivoen myrskyn pian menevän ohitse, kiersin käsivarteni tyven ympäri, sillä minä istuin sangen heikolla oksalla ja kuuntelin sykkyvin sydämin alhaalta päin lähestyviä ääniä.
Mitä ensiksi näin tiheän lehdistön lävitse, oli Charlotten purpuranpunainen samettinen ruususolmi, jota hän tavallisesti käytti hiuksissaan — missä Charlotte oli, siellä oli Dagobertkin; veli ja sisar pakenivat taasen katurakennuksen ukkosenilmasta metsän viileyteen; he olivat onnettomia ja tarvitsivat lohdutusta, mutta kuitenkin tuntui minusta tuskalliselta, että he kääntyivät kammottavan vanhuksen puoleen.
Kävijät poikkesivat minun piilopaikkani ohitse kulkevalle tielle, Eckhof hiljensi selvästi äänensä; mutta hänen leveä puhetapansa vaikutti, että minä selvästi käsitin hänen joka sanansa. Hänellä oli hattu kädessä; hänen lumivalkeat hiuksensa hohtivat kirkkaasti, mutta muutoin olivat vanhat, kauniit kasvot eriskummallisen synkistyneet. — Vihastus ja kiukku olivat piirtäneet lukemattomia ryppyjä noihin tavallisesti kiiltäviin, voisi melkein sanoa turhamielisesti hoidettuihin kasvoihin.
"Lopettakaa jo herran tähden lohdutuksenne!" huudahti hän seisahtuen oikein epäkohteliaasti. "Seuraukset ovat arvaamattomat! Sitä ette te kumpikaan voi käsittää, te, jotka ette tiedä, minkä tavattoman askeleen eteenpäin me otimme sen kautta, että kauppahuone Claudius lukuisine työväkineen liittyi meidän riveihimme — se vaikutti ja tuotti monen heikon ja horjuvaisen takaisin kirkon helmoihin. Ja nyt revitään koko rakennus alas näin julkisesti ja hävyttömästi… Surkuteltavin sokeus asettaa nykyajan epäjumalan, niin sanotun sivistyksen, siihen paikkaan, missä vanhurskas Jumala jälleen vallitsi voimallaan ja ankaruudellansa."
"Setä läimähyttää keppihevosellansa itseään vasten naamaa", lausui Dagobert kylmästi. "Mahtavilla ja rikkailla ei ole parempaa liittolaista kuin kirkko niiden hyökkäyksiä vastaan, jotka julkeasti tahtovat kumota kaikkea pysyvää järjestystä… Jos minulla olisi varoja ja voimaa, niin olisi puolueenne yhtä innokasta edistäjää rikkaampi. Minä käsitän aikani ja kuulun niiden joukkoon, jotka estelevät hullua hurjuutta, jota kutsutaan edistymiseksi."
"Kirkon suhteen ajattelee neiti Charlotte ihan toisella tavalla", vastasi Eckhof ja hänen säihkyvät silmänsä katselivat ankarasti ja läpitunkevaisesti nuorta naista.
"Niin, siinä suhteessa olemme eri mieltä", vastasi Charlotte vilpittömästi. "Jos minulla olisi rahaa, niin olisivat ne ennen kaikkia välikappaleina, joilla poistaisin tuon häpeällisen pimeyden, joka peittää perheemme entisiä vaiheita — minä en tahdo enää syödä leipää, jota minulle armosta annetaan, sentähden en tahdo, että selvästi tiedän ja tunnen sen olevan minulle halpaa ja että kerran saan vielä hävetä siitä! Minä rupean täst'edes säästämään ja kokoomaan —"
"Tekö säästämään?" intti Eckhof ivallisesti ja epäileväisesti.
"Minä vakuutan teille", vastasi Charlotte kiivaasti, "minä teen niin, hankkiakseni varoja, joilla sitte voin lähteä Parisiin tiedustelemaan —"
"Mutta jos ette tarvitsisi lähteä niin kauas tämän pimeyden poistamisen tähden?"