Jokainen näistä sanoista soi kimakasti korvissani. Mies, joka hitaasti ja painavaisesti lausui nämät sanat, seisoi äkkiä siinä, juurikuin olisi hän ainoalla päättävällä iskulla lopettanut kovan sisällisen taistelun. "Tulkaa", lausui hän lyhyesti ja käskeväisesti nuorelle neidelle, joka äänetönnä ja koneentapaisesti seurasi häntä. Hän istuutui penkille, joka oli vähän syrjässä piilopaikastani ja jolla minä viime sunnuntaina lauloin pienen lauluni.
Voi minua, mihin hirveään pulaan nyt olin joutunut! Äärettömän tuskissani pidin puoleksi riippuen kiini jalavan tyvestä — minä pelkäsin painollani taittavani pienen oksan altani; ja lisäksi vielä nuo onnettomuuden jalkineeni vähitellen, vaan lakkaamatta luistivat pois roikkuvista jaloistani, eikä minulla ollut valtaa niiden ylitse! Herra Jumala, jos nuot hirviöt äkkiä putoisivat, mikä riemu siitä syntyisi Dagobertille ja mikä oivallinen tilaisuus viholliselleni pitää minulle pauhaava nuhdesaarna!
"Minä kerron teille tositapauksen", lausui kirjanpitäjä veljelle ja sisarelle, jotka olivat istahtaneet hänen viereensä. "Mutta kuulkaa ensin suora selitykseni… Minä en ilmase sitä, mitä nyt aion kertoa, rakkaudesta teihin — se olisi valhe, — enkä minä puhu koston halustakaan. Minä kostan, sanoo Herra! Te että tänä hetkenä saa pitää minua Eckhof-ihmisenä, vaan herran sotilaana, jolla ei ole valitsemista, jos hän asetetaan ihmisten maallisten toiveitten — vaikkapa hänen oman perheensä, oman verensäkin — ja kirkon edun väliin."
Ja rajaton uskon vimma todellakin innostutti vanhusta — kova vakaamielisyys oli hänen sanoissansa. Ei tarvittu siihen muuta todistusta kuin nähdä synkkää tulta, joka säihkyi hänen silmissänsä, kun hän hetkeksi katsahti ylös, lehtien väliltä etsien taivasta.
"Te olette lakkaamatta vakuuttaneet yhtyvänne meidän puolueesemme, jos saisitte ylhäisen nimen ja rikkautta" — sanoi hän Dagobertille.
"Minä toistan sen lupaukseni tässä juhlallisesti — enhän voisi hankkia niille kummallekaan parempaa suojaa — en katsoisi tuhansia taaleria liian paljoksi —"
Eckhof nyykäytti päätänsä.
"Herra on katsova ne sovintouhriksi kaikista salaisista synneistä ja on viimein kääntävä rankasevan kätensä niistä kurjista sieluista, jotka vielä vaeltavat ympäri rauhattomina", lausui hän innostuneena. "Syy kaikkiin pahoihin tekoihin oli, että kauppiaan poika halveksi sitä asemaa, johon Jumala oli hänet syntymisestään asti asettanut, ja tarttui miekkaan. Hän oli kaunis ja tiesi perinpohjin, millä tavoin viekoitella ihmisten sydämet puoleensa, ja sitte aateloitsi hänet herttua eikä laskenut häntä enää luotansa. Hovissa vietettiin silloin iloista elämää, vaikka sieltä olisi nuhteettomuuden, puhtauden ja Jumalan pelon pitänyt kirkkaana valona paistaman koko maalle. Herttua oli iloinen, hänen korkea puolisonsa herttuatar samoin ja hänen nuoria sisariansa ruhtinattaria Sidoniaa ja Margaretaa voi kuvailla Herodeksen tyttäresi. He noudattivat paljon omaa tahtoansa, sillä herttua rakasti heitä sydämellisesti — he voivat pyytää häneltä kaikkea paitsi hänen suostumustansa saada mennä naimisiin alhaisemmalle, sillä hän oli ylpeä ruhtinaallisesta verestänsä. Ihanat sisarukset lähtivät pois ja palasivat kotiin, koska heitä vaan miellytti — Margareta ruhtinatar oleskeli enemmän L:n hovissa kuin kotona; vanhempi sisar taasen oli mieltynyt matkoihin, Sveitsinmaahan ja Pariisiin. Hän lähti usein pois kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi, vieläpä pitemmäksikin ajaksi — aina tuntemattomana, vanhan sangen arvokkaan hovirouvansa ja saman ikäisen hoviherran suojassa — nämät kunnon ihmiset ovat jo aikoja sitte kuolleet!"
Hän vaikeni hetkeksi, leukaansa sivellen, ja minä istuin syvästi tuskastuneena oksalla; jalkani vetäytyivät suonenvedon tapaisesti yhteen pidättääkseni kenkiä paikallaan ja veri syöksyi päähäni, sillä minä en edes tohtinut hengittää vapaasti. Ja tuo mies kertoi kaikki niin laveasti kuin mahdollista — eihän sitä näkynyt loppua tulevan.
"Mutta kummallista oli", jatkoi hän taasen, "että aina ilmestyi kaunis nainen Karolinenlustiin, kun Sidonia ruhtinatar oli lähtenyt Sveitsiin. Hän oli yhtä mustakiharainen ja yhtä solakkavartaloinen kuin ruhtinatar sekä oli ylipään erehdyttäväisesti hänen näköisensä. Silloin oli etupuutarhasta vievä silta, jos mahdollista, tavallista huolellisemmin suljettu ja joen rantaa myöten Karolinenlustin puolella kävi vahva lauta-aita, joka tietysti Lotharin kuoleman jälkeen heti revittiin alas. Ainoastaan yksi ainoa henki eturakennuksesta sai estämättä käydä sillan yli — neiti Fliedner. Vieläpä oli hänellä oma avainkin, jota hän käytti enemmiten illoin, mutta väliin öisinkin. Jos tahdotte tietää, mistä tiedän kaiken tämän, niin voin ainoastaan sanoa teille: vaimo-vainajani on kertonut sen minulle. Hän ei ollut osallinen siihen salaperäiseen juttuun — olkoon se sanottu hänen kunniaksensa — mutta naisen korvat ja silmät ovat tarkat ja kun vaimon uteliaisuus kerran on herätetty, ei hän enää huoli, kastuvatko jalat virrassa, ja aina löytyy joku reikä mistä hiipiä läpi —"