"Vai niin, tuo oivallinen rouva kuunteli myöskin!" ajattelin minä suureksi mielihyväkseni ja unhotin hetkeksi kauhean asemani.
"Siellä elettiin kuin kyyhkyispesässä. Ihana naisen ääni lauloi kauneimpia lauluja ja kuutamossa myöhemmin yön hiljaisuudessa kiilsivät upseerin olkaiset tuolla pienellä niityllä ja hoikka, valkoiseen puettu rouva piti häntä käsivarresta. Mutta eräänä iltana juoksi neiti Fliedner kiireesti tavallisesta varovaisuudesta huolimatta sillan yli. — Karolinenlustissa liehuivat kynttilät edestakaisin ja sydän-yön aikana kuultiin lapsen itkua."
Charlotte kavahti pystyyn, suu auki, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea hengittää. Hänen säihkyvät silmänsä imivät ahnaasti jokaisen sanan kertojan huulilta.
"Monta vuotta peräkkäin huomattiin aika ajalta naisen läsnäolo Karolinenlustissa — samankaltainen seikka kuin äsken kerrottu, tapahtui vielä kerran" — jatkoi Eckhof — "mutta sitte kuoli iloinen Sidonia-ruhtinatar äkkiä halvauksessa eräässä kylpylaitoksessa ja kaunis Lothar ampui kuulan otsaansa kolmea päivää myöhemmin Wienissä, jossa sattui olemaan herttuan kanssa. Erkki herra palasi muutamia päiviä kauhean tapauksen perästä kotiin; hän oli matkoillansa ollut Wienissäkin, etsinyt Lotharia ja tavannut hänet. Molemmat veljekset, jotka niin harvoin olivat kohdanneet toisiaan, olivat siellä yhtyneet sangen likeisesti — minä kuulin sen Erkiltä itseltään. Ensi kerran saadessani tilaisuutta puhutella häntä kahden kesken, mainitsin sivumennen, mitä Karolinenlustissa oli tapahtunut. Hän katseli minua ylpeästi ja synkästi, ja osoittaen Lotharin kirjelaukkua vastasi, tuossa ovat asiakirjat; veljeni eli vaimonsa kanssa laillisessa avioliitossa! Seuraavana päivänä kutsui hän vainajan tahdon mukaan oikeuden jäsenet. Minä seisoin heidän kanssansa sill'aikaa ulkona käytävässä, kun hän vielä kerran meni velivainajansa huoneisin. Minä näin hänen laskevan kirjelaukun suuren salin kirjoituspöytään ja lukitsevan laatikon; sitte kävi hän kaikkien huoneitten lävitse, joihin me emme päässeet, sulki ovet, pudisti ikkunoita katsoaksensa olivatko ne lujasti kiinni ja kolme minuuttia sen jälkeen olivat oikeuden sinetit ovissa… Molemmat Karolinenlustissa syntyneet lapset olette —"
"Hiljaa, hiljaa — ei sanaakaan enää! Älkää lausuko sitä!" huudahti Charlotte hypähtäen ylös. "Ettekö tiedä, että minä tulen mielenvikaan, että minun täytyy kuolla, jos — hetkisenkään vaan uskoisin tuota ihmeellistä kertomusta ja minun sitte täytyisi sanoa itselleni: se ei ole totta — se on vaan aikoja sitten kuolleen vaimon tyhjiä houreita."
Pusertaen kädellään kulmiansa hän melkein juoksi edestakaisin.
"Tyyntykää, älkääkä hukuttako aivojenne avaimia!" varoitti kirjanpitäjä nousten ja tarttuen nuoren neiden käsivarteen. "Minä kysyn teiltä ainoastaan: ell'ette ole Lotharin lapsia, kenenkä lapset sitte olette?"
Oi taivas, Charlotte ruhtinattaren tytär! Vähällä olin pudota alas piilopaikastani. Nythän kaikki oli hyvin, kaikki! Miten selvästi ruhtinaallinen veri todisti ylevyytensä hänen suonissaan! Minä olisin riemuinnut ääneen, ell'ei minulla olisi ollut hirveätä kiusaa jaloistani ja ell'ei minun olisi tarvinnut ponnistaa ihan viimeisiäkin voimiani pysyäkseni hiljaa ylhäällä. Mitähän olisikaan tapahtunut minulle, jos raivoisa vanhus nyt, todistuksensa jälkeen, olisi huomannut minut, vaikka tahtomattani kuunnelleen!
"Mistä syystä kasvattaisi herra Claudius vento vieraitten lapsia, liiatenkin toisia kansalaisia ja ottaisi ne omiksensa?" jatkoi vanhus. "Katsokaa, veljensä perintöä, teidän laillista omaisuuttanne hän ei tahdo teiltä ryöstää — siksi on hän liian rehellinen — niin, hän tekee vielä enemmän hyväksenne, hän vakuuttaa teille omankin omaisuutensa, kun pysyy nuorena miehenä. Rahojen puolesta pitää hän teistä huolta — vaikka vasta kuolemansa jälkeen, vaan hän tahtoo, että siihen asti käytte hänen ohjansa mukaan — mutta teidän oikean nimenne aikoo hän ijäiseksi salata teiltä, sentähden ett'ei hän salli tämän aatelisen oksan kasvaa — minä tunnen hänet perin pohjin — hänessä on Claudiuksen koko porvarillinen ylpeys! Mutta tyyntykäähän toki?" lopetti Eckhof maltittomasti, "ja koettakaa koota aikaisimpia muistojanne!"
"Minä en muista mitään, en mitään!" sammalsi Charlotte laskien kätensä otsalle. Vahva, luja mieli vallan masentui äkkinäisen onnen painosta.