"Charlotte, tyynny toki!" huudahti nyt Dagobertkin — hän oli silmiinnähtävästi paljoa tyvenemmällä mielellä kuin sisko; mutta minusta tuntui, kuin olisi hän äkkiä kasvanut, sillä hän ojensihe niin ylpeästi ja hänen kasvonsa minua oikein peljättivät. "Tietysti voit ainoastaan vähän ja sangen epäselvästi muistaa, mitä ennen asemamme ensimmäistä muutosta tapahtui; tuskinpa minäkään sen enempää tiedän", lausui hän kirjanpitäjälle. "Me emme eläneet pienintä lapsuuttamme Parisissa, vaan pienellä tilalla kaupungin lähellä erään rouva Godinin luona — sen jo ennakolta tiedätte. Minä muistan selvästi, kuinka isäni antoi minun ratsastaa polvellansa, mutta, vaikka kuolisin, en muista, minkä näköinen hän oli. Tiedän vaan hänen kiiltäneen ja loistaneen — onhan meille kerrottu, että hän oli upseeri. Äitini näin harvoin — selvimmin pysyy eräs ilta muistissani. Hän tuli Erkki-sedän ja toisen herran kanssa luoksemme; kahvia juotiin puutarhassa ja Erkki-setä juoksi kanssani ruohokentän yli, heitti minut korkealle ilmaan ja kantoi Charlottea tunnittain sylissään. Hän oli silloin ihan toisen kaltainen; kasvot olivat terveennäköiset, posket punottivat, liikunnot vilkkaat ja nopsat. Kahtakymmentä vuotta vanhempi ei hän saattanut olla —"
"Hän läksi yhdenkolmatta vuotiaana Parisista ainiaaksi", todisti kirjanpitäjä synkän näköisenä.
"Äiti istahti pianon eteen", jatkoi Dagobert, "ja kaikki huusivat rukoillen: Tarantella, laulakaa Tarantella! Ja sitte lauloi hän, että seinät tärisivät ja kaikki olivat ikäänkuin hullut ihastuksesta, minäkin. Rouva Godinin täytyi sittemmin usein heikolla vanhalla äänellään laulaa se minulle, saadaksensa minua tottelemaan, enkä minä koskaan voi unhottaa sitä. Äitini kasvoja en millään tavoin voi muistaa — minun mielestäni oli setä sinä iltana päähenkilönä. Jos te näyttäisitte minulle vaikka kaikenlaisia naisen kuvia, en voisi niistä tuntea äitini kuvaa. Minä muistasin hänen ainoastaan olleen sangen kookkaan ja solakan ja pitkien kähäröitten riippuneen alas hänen rintansa yli — kentiesi olisin unhottanut nekin, ell'ei äiti juuri niiden tähden olisi torunut minua, sillä minä olin hyväillessäni häntä saattanut ne epäjärjestykseen. Sen käynnin jälkeen tuli Erkki setä hyvin usein yksin meitä katsomaan; hän lellitteli meitä — nyt tekee hän päinvastoin — sitten pysyi hän kauan poissa, kunnes hän eräänä päivänä erotti meidät rouva Godinista. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän kertoa."
"Se riittääkin kylliksi", lausui Eckhof. "Herra Claudius lienee jo aikaisemmin saanut tiedon salaisuudesta ja saattanut kälynsä veljensä lasten luokse. Lähtihän ruhtinatar tavallisesti Parisiin, kun herttua ajutanttineen oli matkoilla."
Hän pisti käsivartensa nuoren luutnantin kainaloon. "Nyt on vaan saatava selville, miten voimme tiedustella ja käyttäytyä varovaisesti, päästäksemme yhteisen tarkoituksen perille", jatkoi hän hitaasti käyden Dagobertin kanssa metsään. "Neiti Fliedneriä, joka yksin tietää kaikki, ette tietysti voi saada puhumaan sanaakaan — ennen antaa hän hakata itsensä palasiksi! Eikö totta, kuinka viattoman näköiseksi hän voi tekeytyä tuo vanha, viekas kissa! Ruhtinattaren hovirouva, sekä herra ja lääkäri, jotka saivat vapaasti käydä Karolinenlustissa, ovat kaikki kuolleet —"
"Ja rouva Godinkin — monta vuotta sitten", lisäsi Dagobert äänettömästi.
"Rohkeutta vaan, me emme tarvitse heitä! Me kyllä keksimme keinoja", lohdutti Eckhof päättäväisesti — hän oli tykkönään unhottanut hurskaan puhetapansa — "Mutta, kuten sanottu, kaikkea kiirettä täytyy meidän välttämättömästi karttaa, vaikka vuosiakin kuluisi."
He astuivat eteenpäin — Charlotte ei seurannut heitä, huomattuaan olevansa yksinänsä, nosti hän äkkiä käsivartensa ylöspäin ja purskahti vapisevin sydämin kummalliseen nauruun tahi yhtähyvin nyyhkäykseen. Minä en tietänyt, kuvasivatko ne sanattomat äänet sanomatonta autuutta — tahi olivatko ne mielettömyyden alkua. Juuri samankaltaisena olin nähnyt mummoni seisovan kaivolla. Peljästyneenä kumarruin taaksepäin: silloin lensi toinen kengistäni alas tiheikköön — pieni, nauloitettu hirviö kolisi aika lailla pensastossa. Charlotte huudahti heikosti.
"Hiljaa Jumalan tähden!" kuiskasin minä, hypähdin alas ja juoksin hänen luoksensa.
"Onneton lapsi, oletteko kuunnelleet?" kuului hänen huuliltansa, jolle olin laskenut käteni — hän heitti sen vihaisesti luotansa ja katseli minua hurjin silmin.