"Kuunnellutko?" kerroin minä syvästi loukattuna. "Voinko minä siihen mitä, että te tulette pakinoimaan puun juurelle, jonka latvassa minä istun? Voinko minä huutaa: älkää tulko tännepäin, jos teillä on salaisuuksia kerrottavana, sillä minä olen täällä, sillä en millään muotoa tahdo, että tuo vanha kirjanpitäjä minut näkisi, joka aina on minulle niin vihainen? Ja minkä tähden pitäisi minun olla onneton? Onnellinenhan minä olen, niin onnellinen ja hyvillä mielin, ett'en sitä voi selittää, neiti Charlotte! Nythän on kaikki hyvin! Nyt voitte ylpeillä! Ajatelkaa toki, Margareta ruhtinatar on tätinne?"
"Taivaan Jumala, tahdotteko kiusata minut kuoliaaksi?" huudahti hän, pudistaen minua niin voimakkaasti olkapäästä, että häilyin edestakaisin kuin höyhen. Sitte laski hän minut äkkiä irti ja käveli nupein askelin edestakaisin. "Älkää uskoko sitä — en minäkään usko siitä sanaakaan!" sanoi hän pitkän hetken perästä silminnähtävästi tyvenempänä, vaikka rinta kohoili nopeasti hengähdyksistä. "Vanhus on uudestaan tullut lapseksi — hän on joskus nähnyt unta siitä ja luulee nyt aikoja sitten kuolleen vaimonsa kertoneen hänelle tuon tarinan. Vähän todenperäisyyttä saa asia siitä, että Erkki-setä on ottanut meidät lapsiksensa — ei kukaan ole tähän saakka käsittänyt, mistä syystä hän on sen tehnyt ja minä lisään aina sydämessäni: sääliväisyydestä ei hän varmaan sitä ole tehnyt. Ainoastaan käyminen Karolinenlustin toisen kerroksen lävitse voisi vakuuttaa minulle, onko vanhuksen kertomus todenperäinen. Minusta on mahdotonta, että ylpeä ruhtinatar on voinut elää Karolinenlustissa salaisesti naituna, kun koko meidän herttuaallinen perheemme on erittäin ylpeä. Voisin vannoa, jos sinetit tänään otettaisiin pois ovista, ett'ei siellä ole muuta kuin komea nuoren-miehen asunto, yksinäisen nuoren-miehen koto."
"Älkää vannoko, neiti Charlotte!" keskeytin minä kuiskaten — minä olin ikäänkuin huumaantunut, ikäänkuin aivoni olisivat olleet sekaisin. "Huoneissa riippuu naisen silkkinuttu ja kirjoituspöydällä on paperia, joihin on piirretty: Sidonia K——n ruhtinatar — sen lienee hän itse kirjoittanut, sillä ei isäni eikä herra Claudiuskaan kirjoita senkaltaista — niin voi ainoastaan nainen kirjoittaa."
Hän katsoa tuijotti minuun. "Oletteko ollut siellä? Sinettien sisäpuolella?"
"Niin, minä olen ollut siellä", vastasin nopeasti, vaikka silmäni olivat maahan luodut. "Minä tiedän tien sinne ja vien teidät huoneisin, mutta vasta — sitte kun Ilse on lähtenyt."
Lausuessani Ilsen nimen, tunsin äärettömän tuskan. Minusta tuntui, kuin olisi hän seisonut edessäni varoittavaisesti kohottaen etusormeansa ja kuin olisin tehnyt sanomattoman pahan, jota en koskaan voisi sovittaa. Ei edes Charlotten hyväilemisetkään minua rauhoittaneet ja minä pysyin yhtä levottomana hänen innokkaasti painaessansa minua rinnoillensa. Olinhan hänen tähtensä uhrannut vanhan uskollisen Ilseni.
XXIII.
Ilse oli seuraavina päivinä tavallista uutterampi toimissaan. Hän oli isäni kapineitten joukosta löytänyt kaksi huolellisesti suljettua, liinavaatteilla täytettyä laatikkoa, joita ei ollut avattu äitini kuoleman jälkeen. Silloin kuului moittivia sanoja kummallisesta miehestä, joka purki ylös noita särjetyitä kivikuvia, ikäänkuin olisivat ne sokurileivoksia ja jätti mitä kauneimmat ja hienoimmat lakanat ja pöydänpeitteet homehtumaan kosteihin kellareihin. Hänen katseensa selkeni kuitenkin, kun vaatteet valkasevan auringon avulla jälleen muuttuivat keltaisista lumivalkoisiksi; mutta tämä toimi oli syypää siihen, ett'ei hän ehtinyt pitää aivan paljon huolta minusta, eikä hän huomannut, mitenkä minä usein sydämellisesti syleilin häntä, näillä rakkauden osoituksilla sovittaen tuota kamalaa: sittekun Ilse on lähtenyt.
Mutta oli toisiakin arveluksia, jotka huolestuttivat minua. Minä en tietysti miettinyt, että apuni tässä salaisuudessa voisi olla minulle vaarallinen — siksi oli minulla liian vähän maailmanviisautta; minä vaan himmeästi tunsin itseni rikoksen alaiseksi eturakennuksen omistajaa kohtaan, joka mitään aavistamatta levollisesti istui kirjoituspöytänsä ääressä, sillä välin kun kaikki salaisesti liittyivät häntä vastaan. Hän oli rikoksellinen, siitä ei ollut epäilemistä — riistihän hän eteenpäin pyrkivältä veljeltä ja sisarelta heidän jalon nimensä; minä toivoin hartaasti heidän mitä pikemmin pääsevän luonnollisiin oikeuksiinsa; mutta että syvimmän salaperäisyyden suojassa juoniteltiin häntä vastaan hänen omassa talossaan, että katala kirjanpitäjä ynnä veli ja sisar, kuten ennenkin, seurustelivat hänen kanssansa sekä nauttivat ruokaa hänen pöytäkumppaleinaan ja että isäni hallitsi ja vallitsi Karolinenlustissa kuin omassa kodissaan, hänen oman lapsensa ottaessa osaa kaikkeen tähän kavaluuteen, oli minusta tuskastuttavaa sydämen pohjaan saakka.
"Te kuuntelitte meitä eilen", lausui Dagobert minulle seuraavana aamuna, kulmat synkissä rypyissä, kun minä, peljästyneenä hänen äkkiarvaamattomasta läsnäolostansa, aioin etehisessä rientää hänen ohitsensa. Hän näkyi odottaneen minua. Isäni nöyrä "apulainen" oli yön kuluessa muuttunut käskeväiseksi herraksi, hän näytti taasen yhtä ylpeältä ja röyhkeältä kuin aron hautakummullakin ja se suututti minua; mutta näillä ruskeilla, rohkeilla silmillä oli niin paljo valtaa ylitseni, ett'ei ainoakaan niistä kiivaista sanoista, joilla aioin hänelle vastata, pujahtanut huulieni yli.