"Charlotten kertomus on saattanut minut mitä kauheimpaan pelkoon", jatkoi hän; "minä olin varma siitä, että jo tänään visertelevät varpuset katolla toisilleen meidän kallista salaisuuttamme, sillä te olette vielä liian nuori ja kokematon ymmärtääksenne, mistä on kysymys. Yksi ainoa ajattelematon sana teidän suustanne on herättävä vihollisemme epäluuloa ja tekevä ijäksi päiväksi kaikki käräjöimisyrityksemme tyhjiksi."
"Mutta sitä sanaa minä en lausu", tiuskasin minä vihaisesti. "Saadaanpa nähdä, kuka meistä paremmin taitaa olla puhumatta."
Niin sanoen juoksin rappuja ylös ja pakenin kirjastoon. Nyt oli minunkin huulillani sinetti — ennen tahdoin kuolla kuin ilmaista sanaakaan.
Dagobertin ylpeä ja nurja käytös teki minut uhkamieliseksi. Charlotte sitä vastoin minua peljästytti ja saattoi minut ujoksi. Tunnittain seisoi hän pensastossa käsivarret ristissä ja säihkyvin silmin katsellen toisen kerroksen ikkunoita. Tämä oli minusta paljoa kalpeampi entistänsä ja kohdatessansa minut, sulki hän minut syliinsä ja kuiskasi kuumasti hengähtäen: "koska Ilse vihdoin lähtee? Minä en syö enkä nuku — minä en kärsi näitä tuskia!"
Päästäkseni näistä rettelöistä, etsin enemmiten suojaa isäni luona. Hän järjesti par'aikaa viimeisiä muinaistaideteoksia, sillä ruhtinatar oli ilmoittanut tulevansa niitä katsomaan muutaman päivän kuluttua. Minun täytyi olla hänelle armollinen siinä ja jos pitelin näitä särjetyitä kipsi- tahi marmori-palasia yhtä varovaisesti ja visusti kuin isänikin, tapahtui se hänen selityksistänsä yhteisessä työssämme. Minun käsitykseni oli tosiaan hyvin epäselvä, mutta minä huomasin kuitenkin "särjetyssä rohjussa" kuolemattoman ihmishengen taidon, joka vuosisadasta toiseen asuu aivoissa ja nyt jokaisella muodolla ja värinmuutteella osoittaa uuden mitan, uuden syyn inhimillisen kehityksen tavattomassa puussa.
Ja viimein koitti kauhea päivä. Aurinko levitti kuuman kultansa puitten latvoille ja kuvastui kummallisen sinisilmäisenä pikkuiseen lammikkoon. "Ah, miten minä uudestaan vihasin tätä lampea, loistavia, pilkallisesti minuun tuijottelevia kuvapatsaita ja pensasjoukkoja, joitten yli syksy jo oli hajoittanut muutamia kellertäviä lehtiä! Minä katselin sykkivin sydämin ulos ikkunasta — kyyneleeni taittoivat värien loiston.
"Itkeä et saa, lapseni, et millään muotoa", lausui Ilse pyyhkien silmiäni karkealla kädellään. Hän oli jo matkaviitassa, kirkkohattu oli pöydällä ja liki sitä pieni laatikko, jossa hänen vähäiset matkakalunsa olivat. Hän oli jo ollut ylhäällä isäni luona hyvästijättösillä, vaan minä en saanut seurata häntä sinne; mutta ulkona rappujen juurelta kuulin hänen vielä kerran rukoilevaisesti purkavan surullisen sydämensä. Hän palasi sieltä posket punaisena, mutta mielenliikutus ei estänyt häntä palaamasta pyyhinliina kädessä. Joka askeleella pyyhki hän leveitä marmoriportaita, sillä pitihän ruhtinattaren tuleman tunnin perästä ja silloin täytyi kaiken olevan "loistavan kirkasta" ja puhdasta.
Sitte otti hän mummovainajani antamat helmet pienestä kotelosta. "Katso tässä lapsi", lausui hän laskien helmet paljaasen kaulaani, "ruhtinatar huomatkoon, ett'et ole tullut aivan köyhänä isäsi luo. Minä tiedän, kuinka äärettömän paljon rahaa piilee tuonkaltaisissa kapineissa, sillä minä näin usein, miten rouva raukkani möi osan toisensa perästä koko Jakobsohnin perinnöstä."
Hattu pantiin kiireesti päähän, suuri villaviitta levitettiin hartioille, niin että se peitti pienen matkalaukun, jota hän kantoi vasemmassa kainalossaan. Sitte läksi hän kanssani taaksensa katsomatta katurakennukseen. Minä pidin häntä oikeasta kädestä ja painoin sitä sydämellisesti rinnoilleni, astuessani koneentapaisesti eteenpäin. Mutta etehisessä säikähdin; Ilse ei mennytkään neiti Fliednerin huoneesen. Hänen kysyttyään herra Claudiusta, vastasi vanha Erdmann osoittaen sormellaan: herran uusi työhuone.
"Oletko lapsekas vielä viimeisessä silmänräpäyksessäkin?" torui hän suuttuneena laskien laukun lattialle ja pitkittä mutkitta avaten osoitetun oven.