Niskoitellen astuin viheriänhämärään huoneesen. Minä en ollut nähnyt herra Claudiusta siitä illasta, jolloin niin syvästi loukkasin häntä. Minä olisin mieluummin karttanut häntä; mutta kun nyt pakotettiin minut astumaan hänen eteensä, koetin näyttää niin uhkamieliseltä kuin mahdollista, sillä hänhän oli syyllinen vaan minä en, en suinkaan!
Hän istui eteläisen ikkunan edessä ja kirjoitti. Nähdessänsä meidän astuvan sisälle, veti hän erästä nuoraa; viheriät ikkunan varjostimet lensivät syrjälle ja tuoksuvien pensaitten lehdistön läpi loistivat puutarhan kirjavat kukkapenkereet. Hän nousi ja ojensi Ilselle kätensä. Minä luulin hänen silmänsä välttämättömästi olevan ihan toisen näköiset, sen katseen jälkeen, jonka hän taannoin loi minuun, vaan ne katselivat minua yhtä tyvenesti ja vakavasti kuin hänen ensi kerran katsahtaessaan minua kirjoituspöydän edessä. Ne tekivät minut ujoksi.
"Herra Claudius, nyt on lähdön hetki tullut", sanoi Ilse ja siihen saakka pontevasti hillitty eron tuska kuului jokaisesta hänen sanastansa. "Minun täytyy välttämättömästi lähteä kotiin, ell'en tahdo, että kaikki menee päin mäntyyn Dierkhofissa. Jumala tietää, miten raskaalta se minusta tuntuu; mutta te olette lohdutuksenani, sillä te kyllä muistatte, mitä olette minulle luvanneet ja tuossa on Leonore!"
Mitään aavistamattani sieppasi hän käteni ja aikoi laskea sen herra Claudiuksen oikeaan. Mutta hän katsahti toisaalle päin ja tarttui kirjaan, jota hän sitte piti kädessään — minä käsitin hänen tarkoituksensa liian hyvin — olihan siihen koskeminen vähää ennen minua värisyttänyt.
"Minä tahdon valvoa väsymättä, Ilse rouva", lausui hän tavallisen tyvenesti; "mutta saanko milloinkaan valtaa ohjata häntä ja häneen vaikuttaa, en varmaan voi taata."
"Herra Claudius, ettehän toki tarkoittane lapsen liian vähän kunnioittavan teitä?" kysäsi Ilse. "Leonore tietää kyllä, ett'ei tohtori tieteellisiltä töiltään ehdi paljon muistelemaan häntä, että jonkun toisen täytyy pitää hänestä isällistä huolta" — minä huomasin heikon punan lentävän herra Claudiuksen kasvojen yli hiusrajaan saakka — "kunnes hän jälleen voi palata kotiin Dierkhofiin… Minä tunnustan teille, että te olette lohdutukseni tänä vaikeana hetkenä ja vaikk'ette tahdokaan ojentaa Leonorelle kättänne, olette kuitenkin ankara ja vakava mies ja tyttö on vielä ihan lapsi niin sanoissaan kuin töissänsä —"
"Asian laita lienee kuitenkin toisin, kuin luulette", keskeytti hän Ilseä… Mikä tuska! Nyt Ilse vielä tarttui kovakouraisesti minun iskemääni haavaan. Katumus valloitti minut taasen kaikella voimallaan — olisihan minulla nyt tilaisuutta sovittaa mitä olin häntä vastaan rikkonut — vaan en, nyt en enää saanut sitä tehdä, sillä minä olisin siinä tapauksessa yhtä kamala kuin vanha kirjanpitäjä, joka häntä petti ja kuitenkin teeskenteli uskollisuutta ja ystävyyttä.
"Hoidokkaanne tarvitsee ennen kaikkea lohdutusta", jatkoi hän, silmät tuskakseni lakkaamatta luotuina kasvoihini. "Hän on niin kalpea, että minä pelkään hänen täst'edes kahta vertaa enemmän vihaavan ja inhoavan korkeita, tuuheita puita, jotka estävät häntä näkemästä taivasta." Hän otti uuden avaimen seinältä ja laski sen eteeni kirjoituspöydälle. "Minä tiedän, missä parhaiten tyynnytte eron ikävästä ja tuskista, neiti von Sassen. Minä olen toimittanut uuden lukon puutarhanporttiin — avaimen jätän teille; nyt voitte häiritsemättä käydä Helldorfin perheessä ja seurustella pienen lemmittynne kanssa, niin usein kuin teitä haluttaa."
Ilse näytti olevan äärettömän kummastunut; mutta nyt ei ollut aikaa selitellä. Ulkoa pihalta kuului vaunujen jytinä.
"Ilse rouva, nyt täytyy teidän lähteä", lausui herra Claudius mennen ikkunan luo ja vetäen uutimet enemmän syrjään. Portaitten edessä seisoivat hänen vaununsa ja vanha Erdmann nosti par'aikaa siihen hänen laukkuansa.