"Varjelkoon meitä, enhän minä toki vaunuissa lähde!" päivitteli Ilse.
"Miksi ette? Minä luulen eron tällä tavoin huokeammaksi, kuin jos lähtisitte jalkasin."
"No, Jumalan nimessä siis. Katso tässä! lapsi, älä unhota avainta!" — hän pisti sen taskuuni. "Minä en tosiaan tiedä, mitä sillä teet; mutta koska herra Claudius on antanut sen sinulle, niin jätän sen huoletta käsiisi."
Hän pudisti sydämellisesti herra Claudiuksen kättä ja lähti. Ulkona etehisessä seisoivat neiti Fliedner ja Charlotte. Minä en voinut kärsiä viimemainitun säihkyviä silmiä ja onnellista hymyä, vaan kätkin nyyhkien kasvoni Ilsen rinnoille. Hänkin, tuo voimakas nainen, taisteli urhoollisesti kyyneleitä vastaan, — minä kuulin sen hänen raskaasta hengähtämisestänsä — ja silmänräpäyksen ajaksi sulki hän minut innokkaasti syliinsä. Ikäänkuin sumun lävitse näin herra Claudiuksen seisovan viheriäisten uutimien välissä; hän viittasi salaa Ilselle lyhentämään tuskani ja suruni; hänen ei tarvinnut sitä tehdä — minä tein sen itse. Kädet puserrettuina kulmiini, pakenin minä pihasta puutarhaan ja vasta juostessani sillan yli kuulin minä vaunujen ajavan ulos portista kadulle.
Minä suljin ikkunaluukut, lukitsin ovet ja heittäydyin sohvankulmaan, jossa Ilse viimeiseksi oli istunut. Niin makasin pari tuntia syvän surun vallassa.
Margareta ruhtinatar tuli; isäni tervehti häntä etehisessä. Minä kuulin, miten herra von Wismar ja hovineiti toruen ajoivat pois kurjen, joka luultavasti oli alinomaa kumartaen lähestynyt liian liki herttuallista vierasta. Toisessa kerroksessa katosivat ylös astuvien askeleet kuulumattomiin, ruhtinatar viipyi luultavasti salaperäisten sinettien edessä. Kauhea tuska ahdisti rintaani, sillä olihan Ilse nyt poissa ja hetki lähestyi, jolloin olin sitoutunut hankkimaan kumoamattomia todistuksia kirjanpitäjän kertomuksille. Minä pistin käteni taskuun ja heitin äsken saadun avaimen kauas lattialle, ikäänkuin olisi se polttanut sormiani. Minua uskottiin, ja minä olin kuitenkin kamala, kummallista, tuo mies tuolla katurakennuksessa oli aina vieressäni, mihin menin, vaan vakavana, tyvenenä ja karkoittamattomana. Enkä minä kuitenkaan tahtonut olla hänen hoidokkaansa, minä vetäydyin toisten puoleen, luopumattomasti veljen ja sisaren puoleen; kerran oli hän sen huomaava — omaksi vahingokseen. Minä kätkin kasvoni syvemmin tyynyihin. Silloin häikäsi kapea ikkunanluukun reiästä tuleva päivän valon siinne silmiäni.
Ruhtinatar tuli alas jälleen ja isäni kolkutti oveani; hän kutsui minua. Minä en liikkunut ja olin iloinen, kun kuulin kaikkien lähtevän pois; mutta hetken perästä tuli Charlotte rientäen käytävään; hän pudisti kovasti ovea ja huusi käskeväisesti nimeäni. Entistä kauniimpana ja komeampana seisoi hän, kun avasin oven, edessäni mitä kalleimmassa puvussa.
"Joutuun, joutuun, lapsi, ruhtinatar tahtoo nähdä teidät!" huudahti hän kärsimättömästi. "Oletteko mieletön, kuin suljette itsenne todelliseen, egyptiläiseen pimeyteen! ja kaiken tämän teette ainoastaan sentähden, että olette päässeet vapaaksi ikävästä nuhdesaarnaajasta! Te olette oikein hullu arkatuntoisuudessanne!"
Hän silitti hiuksiani ja rypistynyttä leninkiäni ja käsivartensa, jonka hän kiersi ympärilleni, ohjasi niin voimakkaasti liikuntojani, että sangen pian olimme matkalla katurakennukseen.
"Minä olin Dagobertin kanssa sattumalta puutarhassa ruhtinattaren ohitse mennessä", kertoi hän minulle melkein huolimattomasti. Vaikka olinkin viaton; ja heti valmis uskomaan kaikkea, mitä minulle kerrottiin, katselin kuitenki vähän epäillen tuota verrattoman sievää pukua, johon hän "sattumalta" oli pukeutunut "ja mitä siitä sanotte, teidän hajamieliselle isällenne, joka ei tavallisesti voi erottaa minua vanhasta Erdmannista, johtui mieleen esitellä Dagobert ja minut ruhtinattarelle, ja ajatelkaas vaan, se onnistui hyvin, hän ei kertaakaan erehtynyt Dagobertin ja minun suhteeni!"