Minä olin niin synkkämielinen ja minusta alkoi tuntua oikein kamalalta, juuri kuin olisin peljännyt koko katon raskaine veistoksineen putoavan helteiseen saliin, taikka kauniin Lotharin koska hyvänsä astuvan alas kehyksestänsä ja yhtyvän seuraamme. Miten pelottavaisesti ja puhuvin silmin hän meitä katseli ja miten lämpimästi ja elävästi tuo "tavattoman kaunis käsi" yksinkertaisine koristelemattomine sormuksineen erosi tummasta sametintapaisesta pohjasta!
Kentiesi luki ruhtinatar nämät tuskalliset ajatukset minun kasvoistani; hän viittasi minut luoksensa.
"Lapseni, ette saa olla niin surullinen", lausui hän hellästi ja lempeästi, sillä välin kun minä vavisten kaikkien katseesta, äkkiä ja ehdottomasti laskeusin polvilleni hänen eteensä — olinhan minä usein tehnyt niin Ilsellekin. Hän laski kätensä pääni päälle painaen pääni taaksepäin. "Aron prinsessa! Miten kauniilta se kuuluu! Mutta te ette oikeastaan olekaan pohjoisten arojen lapsen kaltainen, teillä kun on ruskeat kasvot, itämainen nenä, mustat vastahakoiset kiharat ja ujo uhkamielisyys käytöksessänne ja liikunnoissanne: Paljoa ennen otaksuisin teidät Unkarinmaan arojen prinsessaksi, jonka jalkojen eteen illalla lasketaan kaikki ryöstetyt aarteet ja joka koristakse itämaiden kalleimmilla helmillä — ah, katsokaa, kuinka oikeassa olen!" nauroi hän tarttuen alas rinnalleni luistaneesen helminauhaani; hetken aikaa kierteli hän sitä kummastuneena sormiensa välissä. "Mutta ovathan nämä verrattoman kauneita helmiä!" huudahti hän ihmetellen! "Ovatko ne teidän omanne ja keneltä olette saaneet tämän harvinaisen koristeen?"
"Mummo-vainajaltani."
"Isänne äidiltäkö? Ell'en aivan paljoa erehdy, oli hän syntyisin von Olderode, tuosta ikivanhasta rikkaasta vapaaherran suvusta — eikö totta lapseni!"
Liikunto ruhtinattaren pään yli saattoi minut katsahtamaan ylös: siinä seisoi Dagobert, etusormi varottavaisesti pystyssä ja hänen silmänsä kohtasivat minua maneitillisesti ja läpitunkevaisesti. "Älä ilmase mitään!" varoitti minua mielenilmeinen liikunto. Ikäänkuin unessa muistin hänen jo ennenkin kerran minua varoittaneen; mutta tässä elämäni rumimmassa hetkessä ei minulla ollut aikaa eikä ajatuskykyä kysymään itseltäni: "mistä syystä", ainoastaan sen katseen valloittamana ja äärettömän hämmentyneenä sammalsin: "minä en tiedä."
Mitä olin tehnyt? Viimeistä sanaa lausuessani katosi lumous ja oma valheellinen ääneni kauhistutti minua. Kuinka! Olinko todellakin selittänyt kaikille läsnäoleville, ett'en tietänyt, oliko mummo-vainajani ollut syntyisin vapaaherratar von Olderode? Valhetta! valhetta! Yhtä hyvin kuin tunsin Jumalan kymmenet käskyt, tiesin hänen olleen syntyisin Jakobsohn. Olinhan nähnyt hänen kuolevan juutalaisena ja olinhan ollut hänen viimeinen lohdutuksensa… Minkä tähden siis valhettelin? Vielä tänään täytyy minun tunnustaa, "ett'en sitä tietänyt". Minä puhuin melkein koneentapaisesti vieraan vaikutuksen alaisena ja huomasin katkeralla tuskalla saavani koko ikäni hävetä sitä tapausta. Ja mitä se auttoi, jos kaikki Dagobertin kanssa osoittaisivat minulle tyytyväisyyttänsä siitä? Yksi tuomitsi minua kuitenkin ankarasti — hän katseli minua hillitsemättömästi säikähtyen, kääntyi ja meni ulos; hän oli herra Claudius.
Minä taistelin itseni kanssa, vaan ei minulla ollut rohkeutta heti tunnustaa totuutta. Häpeä ja pelko tulla naurunalaiseksi sulkivat huuleni; sitä paitsi keskeytettiin samassa vastaukseni tuottama hetkinen äänettömyys; ukkosen ilman ensimäinen tuulenpuuska syöksi katua pitkin, heittäen kadun tukehuttavaa pölyä ja kuivia lehtiä ikkunoita vasten. Vielä kerran halkasi salama paksun pilviseinän, kirkas säde tunkeusi sisään, kiilsi loistavasti vastapäätä olevien talojen ikkunoissa ja heitti vaalean heijastuksen hämärän salin tummiin seiniin ja huonekaluihin.
Ruhtinatar nousi seisomaan, kaikki riensivät ikkunoitten luo ja isänikin luopui miellyttävästä tutkimisestansa ja tuli kiireesti meidän luoksemme.
Äärettömässä tuskassani näin ja kuulin kaikki ikäänkuin unessa. Minä näin herra Claudiuksen jälleen astuvan sisään, — korkeana, lujana ja vakavana; mutta nyt vasta käsitin, miksi ruhtinatar niin lakkaamatta häntä katseli, häntä puhutellessansa — olihan hänellä juuri sama loisto silmissään kuin kuvallakin, loisto, jonka ruhtinatar kutsui "sieluksi" ja jota typerä vanha hovimaalari ei voinut maalata. Ruhtinatar laski kätensä hänen käsivarrellensa antaaksensa hänen taluttaa itsensä alas; minä seurasin heitä koneentapaisesti ja menin niinmuodoin neiti Fliednerin ohitse; hänen lempeässä katseessansa oli jotakin kylmää ja vierasta, kun hän kääntyi minuun päin, — ah niin, olihan hänkin nykyään kuullut kasvihuoneessa Dagobertin varoituksen ja näki nyt valheen mustan, häpäsevän pilkun otsassani; minä purin alihuultani ja astuin kynnyksen yli. Naisten silkkiliepeet kahisivat rappusissa ja niiden yli kuului ruhtinattaren lempeä, sointuva ääni; minusta ei hän koskaan ennen ollut puhunut niin hellä-äänisesti. Häntä halutti vielä kerran tulla tähän "mielenkiintoiseen ylimystaloon", vakuutti hän herra Claudiukselle. Neiti von Wildenspring ja herra von Wismar kuiskasivat toisillensa ja sitte nosti hävytön hovineiti lievettänsä, katseli epäileväisesti rappusia ja herra von Wismar löyhytti nauraen ilmaa nenäliinallansa, juuri samaten kuin Dagobert teki hautakummulla. Se oli mitä selvin tyytymättömyyden osoitus ruhtinaalliseen päätökseen. Charlotte käveli heidän takanansa; minä huomasin sivulta, miten hänen poskensa punottivat ja miten juonteet suun ympäri osoittivat sanomatonta vihastusta — ei sekään minuun koskenut! mutta nyt heräsin siitä jäykkyydestä, johon olin vaipunut.