"Oivallista!" kuului ääni kuiskaavan vieressäni. "Aron prinsessa on käyttäytynyt urhoollisesti, nyt olen rauhoitettu salaisuutemme suhteen!" Ja Dagobert kumartui niin tuttavasti puoleeni, että tunsin hänen hengityksensä.
Jos joku olisi äkkiä lyönyt minua kavalasti ja kovasti, en olisi voinut kiivastua siitä enemmän kuin tästä kuiskauksesta. Minä vihasin noita surkeita silmiä, jotka hymyilivät minulle? ne olivat viekoitelleet minut tuohon julmaan käytökseen ja tuo lämmin, poskiani koskeva hengitys, ärsytti ja loukkasi minua — hän ei enää ollut mies, jonka hyväksi urhoollisesti taistelisin jokaisen vastustajan kanssa — hän oli katala, tuo kaunis Tankred, ja hänen kastanjankarvaiset kiharansa, joita niin paljon olin ihaillut, olivat otsan ympäri kiemuroitsevia käärmeitä. Mielettömänä löin häntä kädelläni, juoksin kuin hullu rappuja alas ja turvauduin isäni käteen, kun hän ruhtinattaren vieressä astui alas juuri viimeiseltä portaalta.
"No, no, lapseni, emmehän nyt ole arolla!" nuhteli hän minua nauraen, Hovineito ja kammariherra olivat kauhistuneina väistyneet syrjään, juostessani heidän ohitsensa ja ruhtinatarkin käänsihe kummastuneena, kun kuuli minun tavatonta meluani.
"Älkää toruko pientä metsämehiläistä, rakas tohtori", puolusti hän minua hellästi. "Iloitkaa, että hänen lapsellinen luontonsa niin pian tointuu eron ikävästä."
Siitä olin vähältä tulla mielettömäksi: nyt luultiin vielä vihastustani lapsimaisuudeksi ja siksihän herra Claudiuskin sen otaksui. Hän katseli ylitseni, hänestä en ollut olemassakaan — ja olinhan ansainnutkin sen rangaistuksen.
XXIV.
Kuumaa ilmaa toi tuuli etehiseen. Tuntui siltä, kuin puutarhan kukkien tuoksu olisi saennut paksuksi liikahtamattomaksi aineeksi. Ukkonen ei vielä ollut jyrissyt, ei ainoakaan virkistävä sadepisara vielä kastanut kuivaa, janoista maata; mutta kivitetyllä pihalla kieri pieniä lastuja ja paperiliuskoja ja poppelipuut heiluivat joen rannalla edestakaisin. Tuuli hengähti syvään, syöstäksensä uudestaan hurjasti esiin.
Ruhtinatar astui kiireesti sivukadulta tuleviin vaunuihinsa ja isäni, jota oli pyydetty herttuan luo, seurasi häntä. Vielä kerran tarjosi hän herra Claudiukselle kätensä, Dagobertille ja Charlottelle nyykkäsi hän ystävällisesti päätänsä, josta he kiittivät syvällä kumarruksella. Minua, pikku olentoa ei kiireessä huomattu, ja se olikin minulle mieleen: mitä minä heistä huolin? Minä menin pihan ylitse ja avasin puutarhan portin. Minun oli vaikea pysyä jaloillani. Tuuli raivosi jälleen avaran kentän yli. Vihaisesti hyökkäsi se päälleni ja irroitti portin kädestäni; ponnistaen kaikki voimani tartuin siihen uudestaan ja työnsin sen lukkoon, sillä ankarien taloussääntöjen mukaan ei sitä koskaan saanut jättää auki. Ja nyt eteenpäin! Minä tuppuroin hengästyneenä muutamia askeleita ja minusta tuntui, kuin olisi minut heitetty keskelle aaltoilevaa vettä. Miten kirjava kukkainen lainehti, miten välistä näkyivät ainoastaan varret ja lehtien vaaleanviheriäinen alapuoli, välistä taasen kukat kohosivat komeassa loistossansa! Ja miten nöyrästi solakat, kauniit italialaiset poppelit kumartelivat hurjassa tanssissaan tuulen kanssa, huminallaan sekoittaen äänensä sen vinkumiseen!
Minä en äkkiä enää tuntenut maata jalkojeni alla: kohta lensin keskelle päivänkukkapengertä, sitten heitettiin minut takaisin pihan muuria vasten. Nostetuin käsivarsin pitäen kiinni epätasaisista kivistä nojasin päätäni muuriin ja annoin hengähtäen ja levähtäen myrskyn raivota pääni ylitse. Ujosti kurkistin esiin kasvoihini lentäneitten kähäröitten alta, sillä portti aukeni ja herra Claudius tuli puutarhaan. Hän katseli etsien joka haaralle ja huomasi vihdoin minut.
"Ah myrsky on lennättänyt teidät tänne!" sanoi hän. Heti seisoi hän suojelevaisesti edessäni: ei ainoakaan hiuskarva kähäröistäni enää liikkunut tuulessa.