"Todellakin pääskysenpojan kaltainen, jonka myrsky on heittänyt pesästä!" nauroi Dagobert, joka oli setäänsä seurannut ja horjuen piti kiinni portinpielestä.
Äkkiä laskin käsivarteni alas ja käännyin toisaalle: samankaltainen nauru oli arolla ajanut minut pakoon Dierkhofin suojelevan katoksen alle.
"Tulkaa takaisin eturakennukseen; te ette enää voi päästä
Karolinenlustiin!" kehoitti herra Claudius minua lempeästi.
Minä pudistin päätäni.
"No, sitte minä saatan teitä; suojatta on teidän mahdotonta pysyä jaloillanne."
"Mun viittan' sulle tarjoisin — suojaksi tuulessa!" kaikui liikutetussa sielussani. Ei, minä en tahtonut! Menkööt molemmat pois! Tuota, jonka otsan takana kavaluus asui, inhosin minä, ja häntä, joka minua niin lempeästi ja kärsivällisesti puhutteli, häntä häpesin minä.
"Minä en tarvitse suojelevaa viittaa, minä kyllä menen yksinäni", vastasin vaivaloisesti katsahtaen hänen silmiinsä, mutta kiiltävien kyyneleitten lävitse, joita en suurimmalla ponnistuksellakaan taitanut hillitä, hampaani kalisivat ikäänkuin vilusta.
Herra Claudius katseli minua Dagobertin uudestaan nauraessa, kummallinen liikutus näkyi hänen kasvoissansa. "Te olette sairas", lausui hän hiljemmin ja kumartuen puoleeni. "Nyt voin vielä vähemmin jättää teitä yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua."
Tämä loppumaton kärsivällisyys ja sääli pientä, tuittupäistä olentoa kohtaan, jota hänen varmaan täytyi halveksia, saattoi minut tottelemaan vastustelematta; samassa laimeni tuuli hetkeksi, minä pysyin helposti jaloillani ja läksin muurin vierestä.
Dagobert seisoi vielä portin luona. Luultavasti olivat herra Claudiuksen hiljaa lausutut sanat ja minun äkkiarvaamaton myöntymiseni häntä seuraamaan herättäneet hänen epäluuloansa. Hän laski merkitseväisesti sormen huulillensa ja kohotti ankaran uhkaavaisesti oikean kätensä. Sitten palasi hän pihalle ja sulki portin. Turha varovaisuuden kehoitus! Minä en virkkanut mitään — ensin valhetella ja sitten pettää — silloinpa vasta olisin ollut oikein inhottava herra Claudiuksen silmissä, vaikka ilmoitukseni olisikin ollut hänelle verrattomaksi hyödyksi. Mutta minä muistelin myöskin syvästi surullisena Heintzin kauhistuttavia kertomuksia panttautuneista sieluista: olinhan minäkin samanlainen edestakaisin liitelevä, eteenpäin pääsemätön sieluraukka.