Me saavuimme rientoaskelin etumaisen kasvihuoneen luo; minun ei tarvinnut kertaakaan etsiä turvaa suojelijaltani — vaatteet liehuivat ympärilläni, mutta jalat pysyivät kuitenkin aina maassa lentäessäni eteenpäin hänen vieressänsä. Silloin leimahti vahva ukontuli ikäänkuin etsien itselleen tietä tuuheitten poppelipuitten välitse ja värjäsi ne ruusupunaisiksi; melkein paikalla sen jälkeen jyrähti kauheasti ja ensimäiset sadepisarat putosivat rapisten kasvihuoneen lasiseinille. Me astuimme kiireesti sisään vieraan ilmanalan korkeitten kasvien keskelle, jotka, tietämättä ulkona raivoavasta rajuilmasta, liikkumatta sitä katselivat. Minä katsahdin sivulta ylös äänettömään saattajaani: yhtä erillään seisoi hänkin keskellä häärivää ihmissukua — sentähden että hän kätki rikoksellisia salaisuuksia rinnassansa?
Hän huomasi silmäykseni ja katseli minua tutkivaisesti kasvoihin. "Nopea liikunto on jälleen värjännyt huulenne — onko teidän nyt parempi olla?"
"Minä en ole kipeä", vastasin hänelle katsahtaen sivulle päin.
"Mutta syvästi liikutettu", lisäsi hän. "Eipä kummaakaan, asunnon muutos sen vaikuttaa — nuori viaton sielu ei koskaan astu rankasematta hiljaisesta kiusauksettomasta yksinäisyydestä häärivään maailmaan."
Minä käsitin aivan hyvin hänen tarkoituksensa. Miten lempeästi hän arvosteli rikostani! Eilen olisin vielä ajatellut: "senkötähden että hän itse valhettelee maailmalle!" Nyt en sitä enää taitanut!
"Minä tekisin mielelläni tämän muutoksen teille huokeammaksi", jatkoi hän. "Ensin sanoin itselleni tuolla ylhäällä salissa, ett'en sitä voisi, ell'en mitä pikemmin sitä paremmin lähettäisi teitä talostani; mutta minä en ole erhettymätön teoissani ja voin kovin pettyä niiden suhteen, joille jättäisin teidät kasvatettavaksi —"
"Enkä minä sallikaan lähettää itseäni pois", keskeytin häntä. "Luuletteko, että minä olisin tuntiakaan kestänyt täällä eron tuskan jälkeen? Jalkasin olisin juossut Ilsen perästä arolle saakka, ell'ei minun — täytyisi pysyä isäni luona. Tiedänhän minä, että lapsen pitää kuuluman isällensä; ja hän tarvitseekin minua. Vaikka olenkin lapsellinen ja taitamaton, on hän kuitenkin jo tottunut minuun."
Hän katseli minua kummastuneena. "Teissä on enemmän mielenlujuutta, kuin luulin. Tarvitaanhan sangen paljon lujamielisyyttä pakoittaessa suurimmassa vapaudessa kasvanutta luonnetta velvollisuuden ikeen alle. No niin, minä huomaankin arvelukseni mahdottomaksi, se heräsikin minussa pahana henkenä, kun olin masentavien tunteitten vallassa ja nähdessäni teidän horjuvan."
Niin sanoen kääntyi hän luotani, tarttui loistavan kauniisen, lasiseinää vastaan likistyneesen kukkaan ja väänsi sen niin varovaisesti toisaalle päin, että olisi luullut sen toimen anastavan kaiken hänen huomionsa. Hän ei näkynyt tahtovan huomata, miten minä vein kädet kasvoihin peittääkseni häpeätäni.
"Te ette luota minuun, elikkä luottamus on säännöllisesti teissä hävitetty, sillä tullessanne tänne ei teissä varmaankaan ollut luottamattomuutta maailmaa ja ihmistä kohtaan", jatkoi hän vakavasti, "Minulla on vaikea tehtävä teissä; uskollisen Eckhardtin katkera kohtalo on tullut osakseni, minunkin on varoittaminen ihmisiä tästä vietteleväisestä synnistä ja palkkani on — ett'ei kukaan minua rakasta. Mutta se ei ole estävä minua tästä hetkestä alkaen rupeamasta suojelijaksenne. Kentiesi tulette kerran huomaamaan, että olen tarkoittanut parastanne, että käteni on ollut isän käden kaltainen, joka varovaisesti laskeutui pöydän kulmalle, ett'ei lapsikullan otsa siihen sattuisi — ja tämä todistus on oleva minulle kylliksi, minä tyydyn siihen. Mutta älkää toki niin ahkerasti lukeko hiekkaa jalkojenne edestä!" keskeytti hän itseään. "Ettekö huoli katsahtaa ylös? Minä haluaisin mielelläni tietää, mitä ajattelette."