"Minä luulen teidän kieltävän seurustelemistani Charlotten kanssa", vastasin minä nopeasti ja nostaen päätäni.
"En tykkänään: minun nähdessäni tahi neiti Fliednerin läsnäollessa saatte seurustella hänen kanssansa niin usein, kuin suinkin haluatte. Mutta minä pyydän teitä välttämään kahdenkeskenoloa hänen kanssansa, hänellä on, kuten jo olen teille sanonut, pää täynnä kaikellaisia turmiollisia aatteita, enkä minä soisi samankaltaisia tyhjiä houreita tarttuvan teihin. Kuinka helposti puhdas, viaton ihmissielu voi joutua senkaltaisen vaikutuksen alaiseksi, olen nähnyt tänä päivänä. Lupaatteko totella minua tässä asiassa?" Hän ojensi minulle kätensä.
"Minä en voi." huudahdin minä, sillä välin kun hän vaaleten veti kätensä takaisin. "Minä tuskastun niin tässä kuumassa tuoksuvaisessa ilmassa" — sydämeni sykkikin, että luulin sen pakahtuvan. "Katsokaa, sade on jo hiljennyt — ja pääsenhän puitten suojassa Karolinenlustiin saakka — sallikaa minun mennä!"
Niin sanoen seisoin jo ulkopuolella ja juoksin jokea kohti; rajuilma raivosi entistä väkevämmin; kohta paikalla tulin läpimärjäksi. Suojelevaisesti pidin käteni silmäni ylitse, muuten olisin pimein päisin syössyt jokeen tahi puita kohti ja niin juoksin eteenpäin, kunnes hengästyneenä seisahduin Karolinenlustin etehiseen. Jumalan kiitos, nyt en enää kuullut tuota tyventä ääntä, joka kuitenkin vaikutti minuun, ikäänkuin lämmin sykkivä sydän ilmaantuisi siinä.
Minä heitin pois vettä vuotavan musliini-leninkini, hiivin pilkattuun mustaan pukuuni jälleen ja avasin ikkunanluukut. Minä olin ypö yksin koko avarassa suuressa talossa; ja tuolla ulkona kaakotti sateesta etehiseen paennut siipikarja. Minä hiivin ikkunakomeroon ja irroitin vapisevin sormin helminauhan kaulastani. Hirveän elävänä joutuivat mummo-vainajani puoleksi lakastuneet silmät mieleeni ja luulin kuulevani hänen korisevan äänensä lausuvan: "Ilse, pane helminauha tuolle ruskealle kaulalle, se kuuluu siihen", ja sitte sanovan minulle: "helmet sopivat sinun näköösi, sinulla on äitisi silmät, mutta Jakobsohnin kasvojen juonteet". Nimi jota en tänään ollut tuntevinani, oli siis kirjoitettu kasvoihinikin: tuskin oli valheellisempaa, petollisempaa olentoa kuin minä suuressa avarassa maailmassa! Mitä tietä vaelsinkaan! Kuinka useasti olinkaan näinä muutamina viikkoina viekoiteltu valheesen ja petollisuuteen! Mutta tästä lähin tahdoin tulla hyväksi jälleen; innostuneena suutelin helmiäni. Minä en enää käyttäydy ajattelemattomasti kysymättä: "Kenelle sillä teet vääryyttä ja ketä suretat?"
Ulkona vinkui tuuli heikkenemättä. Näyttipä siltä, kuin taistelisi siellä kaksi rajuilmaa vallasta. Nyt näin äkkiä kauhukseni kaksi henkeä tulevan lehtimajasta ja lähestyvän taloa: veli ja sisarhan ne olivat.
"Noin, lapseni, täytyy raivata itselleen tietä etsiessään onnensa jälkiä!" lausui Charlotte. Hän heitti tuulen rikkoman sateenvarjon huoneen kulmaan ja läpimärjän viittansa sohvalleni; sitte pyyhki hän nenäliinallaan kasvonsa ja hiuksensa.
"Vihdoin!" huudahti hän. "Me olemme olleet kuin kiristyspuissa sedän viipyessä puutarhassa, kun emme voineet salaa päästä tänne! Nyt istuu setä kirjoituspöytänsä edessä Eckhofin kanssa, jolle emme teidän tahtonne mukaan ole kertoneet, että olette uskottumme; tohtori on linnassa, eikä parempaa tilaisuutta siis voisi sattua. Me voimme rauhassa hallita ja vallita täällä. Eteenpäin siis!
"Nytkö?" huudahdin minä väristen. "Tuolla ylhäällä mahtaa olla hirveätä tämmöisessä ilmassa!"
Dagobert purskahti suureen nauruun; Charlotte sitä vastoin tuli tumman punaiseksi ja polki vihastuneena jalkaansa.