"Herra Jumala, älkää toki olko semmoinen jänis!" torui hän kiivaasti. "Minä olen kuolemaisillani levottomuudesta ja te rupeatte tuommoista lörpöttelemään! Luuletteletteko todellakin minun vielä kerran menevän maltillisesti levolle, toivottuani ja odotettuani tuon ikävän Ilsenne lähtöä yhtä hartaasti kuin juutalaiset odottavat Messiastansa? Luuletteko minun edes voivan odottaa iltaa, vapauttamattani itseäni tuosta kauheasta epäluulosta, jonka setä tänään selityksellänsä herätti sielussani? Oma sydämeni tukehuttaisi minut sykkimisellänsä! Lisäksi palaa Dagobert ylihuomenna rykmentiinsä ja hänenkin täytyy tulla vakuutetuksi. Me emme suo teille minuuttiakaan aikaa! Täyttäkää lupauksenne! Eteenpäin, eteenpäin, lapseni!"
Hän pudisti minua olkapäästä. Siihen asti olin ujosti rakastanut ja ihaillut sitä voimakasta päättäväistä tyttöä, nyt pelkäsin häntä, ja hänen puheensa Ilsestäni suututti minua; mutta minä en virkkanut sanaakaan, sillä olinhan minä vapaaehtoisesti pistänyt pääni paulaan enkä enää saanut sitä siitä pois. Ääneti avasin makuukammarini oven ja osoitin kaappia.
"Onko se poislykättävä?" kysyi Charlotte heti käsittäen tarkoitukseni.
Minä myönsin ja samassa tarttuivat veli ja sisar siihen ja lykkäsivät sen syrjään, joten salaovi tuli näkyviin. Charlotte avasi sen ja astui portaalle. Tuokion seisoi hän siinä kalman kalpeana, kädet sydämellä, ikäänkuin olisi se pakahtumaisillaan kuumasta verestään — sitte meni hän lentäen ylöspäin, Dagobert ja minä seurasimme häntä.
Minä olin oikeassa — siellä ylhäällä oli kauheata olla. Myrsky vinkui juuri siinä kulmassa ikäänkuin tahtoen laista sen pois ja levitellä siellä säilytettyjen salaperäisten tapausten jäännökset kaikkiin ilman suuntiin. Ruusunväristen rullavarjostimien takana kilisivät ikkunanruudut ja sade virtasi lakkaamatta alas huuhtoen niiden ulkopuolia; ruusunväriset uutimetkin näyttivät hämärässä ikävän harmailta.
Avata ovi, astua sisään ja tarttua ovessa riippuvaan kauhtanaan oli Charlottelle silmänräpäyksen työ; hän otti sen alas naulasta ja levitti sen, sitä tarkastellaksensa.
"Tätä kauhtanaa voi mies käyttää yhtä hyvin kuin nainenkin", lausui hän, pudottaen sen lattialle. Olkapäitään kohottaen astui hän peilipöydän luo, huolellisesti tarkastaaksensa siellä olevia hopeakapineita. "Hiusvoidetta ja puuteria sekä kaikenlaisia kauneusvesi-pullosia!" huudahti hän puhaltaen pois paksun pölyn. "Minkäkaltainen naisten ihaileman upsierin peilipöydän täytyy olla, tiedämme ennakolta, eikö niin Dagobert? Kaunis Lothar oli turhamielinen kuin nainen — ell'ei teillä ole parempia todistuksia, on asiamme huonolla kannalla!" sanoi hän olkapäänsä yli minulle tyvenen näköisenä; mutta minä huomasin jotakin kiiltävän hänen silmissään, joka täytti minut surulla ja säälillä: minä näin siinä kuolontuskaa ja syvintä alakuloisuutta.
Sitte kaikui äkkiä jonkinmoinen vapiseva huuto hänen huulistansa, riemuitseva, ytimiin saakka tunkeva huuto. Hän levitti käsivartensa, syöksi avonaisesta ovesta viereiseen huoneesen ja heittäytyi kehdon yli, joka oli sinertävä-peitteisten vuoteitten vieressä.
"Meidän kehtomme, Dagobert, meidän kehtomme! Oi Jumalani, hyvä Jumala!" sammalsi hän ja Dagobert riensi ikkunan luo vetämään uutimia syrjään. Kalpeasti ja epäselvästi valasi päivä pieniä kellastuneita tyynyjä, joihin Charlotte oli kätkenyt kasvonsa.
"Kaikki on totta, kaikki aivan tesmällensä!" mumisi hän. "Minä siunaan kuuntelevaa rouvaa haudassaan! Dagobert, täältä on herttuallinen äitimme kuullut ensimäisen itkumme! Herttuallinen äitimme, K——n herttuoitten ylpeä tytär, miten hurmaavalta se kuuluu ja miten saavat nöyrtyä nyt kaikki ylimysten tyttäret, jotka ovat nyrpistäneet nenäänsä kauppiaan ottolapsille! Taivaan Jumala, minä sorrun onnestani!" keskeyttihe hän huutaen ja pusertaen käsillään otsaansa. "Meidän kauhea vastustajamme tuolla kauppiaan talossa oli oikeassa, sanoessaan minulle taannoin, että minun ensin täytyy oppia kestämään totuutta! Minua huikasee!"