"Vai niin!" vastasi Dagobert tylysti ja suuttuneena ja laski uutimen ikkunan eteen. "Lakkaa toki riehumasta! Tyynny, että voit käyttää järkeäsi; tuo liiallisuus on ihan moitittavaa! Minä en enää tarvinnut täänkaltaisia todistuksia, Eckhofin kertomus oli minusta kyllin tyydyttävä ja sekin oli ainoastaan päivänsäde, joka tarkemmin valasi, mitä jo kauan olemme tunteneet rinnoissamme ja sydämissämme."
Charlotte levitti huolellisesti viheriän harson jälleen pienen kätkyen päälle.
"Kiitä Jumalaa tästä sielunrauhasta!" lausui hän tyvenemmin. "Minun epäileväinen luonteeni on antanut minulle paljon tekemistä viime päivinä. Oi, te pikku viaton olento", pilkkasi hän minua nauraen, "te lörpöttelette naisen kasialasta ja kauhtanoista, joitten käyttämistä voi suuresti epäillä ja tämä huonekalu ei kiintynyt mieleenne! Oletteko todellakin niin tavattoman — viaton? Yhdellä ainoalla sanalla olisitte voineet säästää minulta kaikki viime ajan kauheat tuskat."
Minä tuskin kuuntelin näitä pilkkasanoja. Peljäten muistelin Eckhofin innostunutta kertomusta, että taasen oli eloa suljetuissa saleissa. Kahden, monta vuotta sitten kuolleen hengen salaisuudet tulivat ilmi sinä hetkenä. Ja kuitenkin oli salaisuus niin tarkoin vartioitu! Ruhtinattaren oma sisarkin oli mitään aavistamatta mennyt niiden ohitse — kentiesi tahtoivat vainajat, ett'ei salaisuus heidän kuolemansakaan jälkeen tulisi ilmi. Mutta nyt lepäsivät kaunis ruhtinatar ja mies verisine otsineen haudassa, eivätkä voineet estää vieraita käsiä koskemasta heidän omaisuuteensa — tahi kentiesi palaavat he vielä varoittamaan, miten tuo synkkä raivio ennusti! Hirveän eläväksi oli paikka muuttunut, jossa minä joku viikko sitte näin ainoastaan äänettömän auringon säteen pilkistävän sisään. Niin, ulkona raivosi tosin tuuli; mutta täällä hiipi se hiljaa huoahdellen pitkin kattoa. Hitaasti liikkuivat ja kahisivat uutimet kuin naisten liepeet lattialla, silloin tällöin laskien kalpean valon säteen aaveentapaisesti hiipimään hämärän huoneen lävitse — aaveentapainen oli se kuin rauhaton, taivaan ja maan välillä liitelemään tuomittu itsemurhaajan sielu!
Uhkarohkeata oli, luonnon voimien näin raivotessa, urkkia kuolleitten salaisuuksia; vavisten ja sykkivin sydämin mietin minä sitä. Minun heikko ääneni ei voinut hillitä sitä himoa ja sitä korkean säädyn ja arvon ahneutta, joka raivosi Charlotten rinnassa.
Veli ja sisar seisoivat kirjoituspöydän edessä, jota minä taannoin niin syvästi kunnioitin, että tuskin tohdin hengittää sen yli — nyt olivat kaikki sen päällä olevat kapineet nuolen nopeasti heitetyt sikin sokin.
"Tässä näkyy äitimme vaakuna sinetissä, kirjoitusneuvoissa ja paperissa!" lausui Charlotte. Hänen äänensä vapisi vieläkin; mutta ylpeä levollisuus ja päättäväisyys olivat palanneet hänen käytökseensä. "Ja tässä on muutamia vanhoja kirjeenkuoria." — Hän otti kuoret kirjepinteen alta: "Hänen herttualliselle korkeudellensa K——n ruhtinattarelle Sidonialle. Lutserni. Katso Dagobert, kaikki kirjeet ovat lähetetyt Sveitsiin, sen tuntee postimerkeistä. Luultavasti oli joku uskottu aina äidin sijasta matkoilla, joka otti kirjeet vastaan ja lähetti ne salaperäiseen Karolinenlustiin."
Dagobert ei vastannut. Hän tärisytti laatikkoa: avainta puuttui; mutta Eckhofin kertomuksen mukaan sisälsi tuo ikäänkuin pöytään kiinnimuurattu laatikko Lotharin kirjelaukun ynnä tärkeät paperit. Olkapäitään kohottaen, otsa synkissä rypyissä kääntyi Dagobert toisaalle, meni ikkunan luo ja veti uutimen syrjälle, katsellaksensa ulos; Charlotte sill'aikaa heitti kuoret huolettomasti pöydälle ja meni salin vastakkaiseen päähän. Siinä oli piano — minä en taannoin kiireesti paetessani sitä huomannut. Charlotte avasi sen pitkittä mutkitta ja laski kätensä koskettimille, jotka olivat tuomitut ijäiseksi vaikeneman: ne puolustivat kumminkin kauhealla epäsoinnulla, siihen niillä oli ääntä; katkaistujen kielien säestämänä särisivät äänet niin hermoja kiihottavaisesti, että vahva Charlottekin säpsähti ja kauhistuneena sulki kannen. Hän oli peljästynyt; mutta hänessä ei kuitenkaan näkynyt hituakaan siitä sydäntä-ahdistavasta pelosta ja arasta hellyyden tunteesta, jolla minä katselin näitä hengettömiä kapineita, joissa minun mielestäni oli ikäänkuin jonkinlainen sielu. Hän koski soittimen päällä olevia nuottivihkoja, levitti ne hajaalleen, kunnes hän äkkiä huudahti ja puoliääneen mutta kuitenkin riemuiten rupesi laulamaan: "Già la luna in mezzo al mare."
"Dagobert, tässä on laulu, jota äitimme lauloi rouva Godinin luona, tässä se on — tässä, tässä!" keskeyttihe hän, heiluttaen vihkoa ilmassa. Minä en kuullut, vastasiko veli mitään, ja käännyin sentähden hänen puoleensa. Hän seisoi seljin meihin päin, kumartuneena kirjoituspöydän ylitse. Nopeasti riensin hänen viereensä.
"Sitä ette saa tehdä!" lausuin hänelle. Minä peljästyin omasta äänestäni, niin vieraalta ja vapisevalta kuului se; kuitenkin katselin häntä rohkeasti silmiin.