"Hä, mitä en saa!" kysyi hän pilkallisesti, mutta antoi kuitenkin kätensä, jossa oli kummallinen esine, vaipua alas.
"Murtaa lukkoa", jatkoin minä rohkeammin. "Minun on syyni, että olette täällä sinettien takana, minä olen teitä tänne houkutellut; kovin pahaa se on, minä käsitän sen hyvin. Mutta muuta ei saa tapahtua, minä en sitä salli!"
"Todellako?" nauroi hän. Kummallista: — hänen silmänsä kiitivät oikein mielten koko ruumiini yli ja niihin syttyi tuli, jommoista en ikinä ollut nähnyt. "Miten sitten käyttäytyisitte, te pikku hauras, elohopean kaltainen olento?" kysyi hän; pilkallisesti ja pisti nopeasti tiirikkansa lukkoon. Minä kuulin, miten se ritisi ja ratisi. Tuskastuneena, mutta myöskin suuttuneena tartuin molemmin käsin hänen käsivarteensa ja koetin vetää sitä pois. Samassa tunsin hänen kovasti kiertävän käsivartensa ympärilleni ja kuiskaavan korvaani: "Pikku villi-kissa, älkää koskeko minuun, älkääkä katselko minua noin — se on vaarallista teille! Teidän hurmaavat silmänne ovat jo ensimäisestä hetkestä asti lumonneet minut! Juuri teidän kesytön kiukkunne ärsyttää minua ja jos vielä kerran lyötte minua kuin tänään rappusilla, niin olette hukassa — hurmaava, liukas sisilisko!"
Minä huudahdin ja hän päästi minut jälleen.
"Mitä hulluttelet, Dagobert!" torui Charlotte rientäen luoksemme. "Anna lapsen olla rauhassa, sanon sinulle! Hän ei ole sopiva esine sinun luutnantin-oikuillesi. Leonore on minun suojani alla, siinä kyllä! Sitä paitsi on hän oikeassa, tuo pieni viaton olento! Me emme saa väkivaltaisesti avata, mitä löydämme täällä lukittuna. Mitä paperit meitä hyödyttävät, jos meidän täytyy tunnustaa anastaneemme ne konnamaisesti oikeuden sinettien takaa? Ne ovat kuitenkin nyt hyvässä kätkössä, kunnes ne eräänä päivänä julkisesti tuodaan esiin. Ei Erkki setäkään voi saada niitä käsiinsä sinettien tähden, jotka hän on antanut laappia oviin. Emmekä me tarvitse enempää todistusta: yhtä varmaan kuin olen elossa, yhtä varmaan tiedän nyt seisovani vanhempaimme talossa, omalla perityllä alallamme!" lausui hän juhlallisesti. "Kuuletko? Myrsky lausuu siihen Amen!"
Niin, nyt tulikin tuulenpuuska, joka saattoi lattian tärisemään jalkaimme alla ja lennätti auki oven, jonka minä, nähtyäni Ilsen, olin paetessani ainoastaan lykännyt kiinni ja jättänyt lukitsematta. Silmänräpäyksessä valeli myrsky kirjoituspöydän vedentulvalla.
"Ha, ha, myrsky sanoo todellakin amen ja näyttää meille, miten meidän on menetteleminen!" nauroi Dagobert, jälleen sulkien oven. "Tuuli koskee kovakouraisesti tähän tärkeään pöytään, kuten näet — valta valtaa vastaan, sanotaan! Jos asia kävisi sinun ja Eckhofin mielen mukaan, täytyisi minun kerjätä joka groshenia Erkki sedältä ja kuulla hänen nuhteitansa minun veloistani, kunnes tulen harmaapäiseksi ja sinä saisit vanhan piian ikävän kohtalon osaksesi!"
"Vanhaksi piiaksi tulen kaikessa tapauksessa", vastasi Charlotte hieman vaaleten. "Minä en milloinkaan mene halvemman säätyiselle miehelle, mutta noita hovinarreja en millään muotoa voi kärsiä. Enkä minä myöskään tahdo lempiä, minä en tahdo! Minulla on toinen pyrintöperä: niinä tahdon tulla abedissaksi aatelisessa naisluostarissa — silloin tulee monta, jotka ennen ovat minua halveksineet, minun valtani alaiseksi — kavahtakoot itseään silloin! Paitsi sitä en käsitä sinua, Dagobert", lausui hän syvästi hengittäen. "Olemmehan jo aikoja sitte päättäneet, että asia vasta tammikuussa, sinun tänne siirrettyäsi, tulee tutkittavaksi ja että siksi kokoomme niin paljon todistuksia kuin mahdollista. Minusta on hirveän vaikea kestää täällä yksin; jo nytkin on minun äärettömän vaikea katsoa Erkki setää silmiin huutamatta hänelle. Sinä olet pettäjä! seurustella neiti Fliednerin, tuon kamalan noidan kanssa, joka näyttää mitä viattomimmalta ja yksinkertaisimmalta, vaan kuitenkin ahkerasti auttaa setää varastamaan meiltä nimemme ja perintömme! Ja minä olen kuitenkin pitänyt hänestä! Tämä käy melkein yli voimieni, mutta mitäpä on tehtävä, minun täytyy kestää! Eckhof on oikeassa, kun lakkaamatta saarnaa meille varovaisuutta ja suurinta maltillisuutta."
Hän pyyhki nenäliinallansa märkää pöytää ja lykkäsi laatikon jälleen lujasti liitoksiinsa.
Minä en enää ottanut osaa heidän etsimiseensä ja tiedusteluunsa, vaan pakenin lasi-oven ja pöydän välille vartiaksi. Luulin maan vieläkin tärisevän allani, mutta huomasin itse sen sijaan vapisevani. En koskaan eläessäni ole ollut niin peloissani kuin sinä kauheana hetkenä, jolloin niin äkkiä tunsin eläviä kahleita kiertäytyvän ympärilleni.