"Ja mitä tarkoitatte 'käytännöllä?' Ettekö tyydy siihen, että äkkiä olette oppineet kirjoittamaan niin kauniisti ja kuten kirjoituksesta huomaa, myöskin sujuvasti ja nopeasti?"
"En, en, en lainkaan!" vastasin vilkkaasti. "Minä tahtoisin osata kirjoittaa niin, että — että minulle uskottaisiin työtä." — Nyt olin sen sanonut ja nyt tulin rohkeaksi. "Minä tiedän teidän antavan naisienkin kirjoittaa kukkasien nimiä siementötteröihin; ettekö antaisi minunkin koettaa? — Minä koettaisin parastani ja kirjottaisin tarkkaan, mallin mukaan." — Nyt katsahdin ylös, mutta loin heti jälleen silmäni alas, sillä katselivathan hänen siniset silmänsä minua niin tulisesti, mutta samalla myöskin ikäänkuin sääliväisesti. Ne olivat niin säihkyvät ja iloiset, kuin eivät ne ensinkään olisi tuon muuten rauhallisen, vakavan miehen omat.
"Tahdotteko siis kirjoittaa rahasta?" kysyi hän kuitenkin kovin tyvenesti, melkein toimekkaasti. "Ettekö tiedä, ett'ei teidän tarvitse sitä tehdä? Onhan teillä omaisuutta. Sanokaa vaan, kuinka paljon tarvitsette ja mitä varten." Hän laski kätensä vieressään seisovalle rauta-arkulle.
"Ei, minä en huoli!" huudahdin äkkiä. "Antakaa rahojen olla myöhemmäksi. Armas mummo-vainajani sanoi siinä olevan kylliksi hätää torjumaan, enkä minä vielä ole hädässä, Jumalan kiitos!" Hän otti jälleen pois kätensä arkusta. En tiedä, mistä syystä joutui mieleeni, hänen eriskummallista hymyänsä nähdessäni, että hänkin jo tiesi Emman lörpötyksistä. Se masensi minut, mutta vahvisti samassa päätökseni.
"Te ette silminnähtävästi käsitä sitä työtä, jota nyt minulta pyydätte", jatkoi hän. "Minä tiedän jo ennakolta, miten käy: yhden minutin kuluttua rupeavat poskenne punottamaan, ajatuksenne ja jalkanne kapinoitsemaan kauheata kirjoitusta vastaan —"
"Nyt on kaikki ihan toista", keskeytin häntä puoliääneen ja häveliäänä, sillä toistelihan hän omia lapsellisia sanojani, joilla olin kertonut hänelle, miten inhosin kirjoitusta. "Vaikeaa on oppiminen minusta ollut, se on tosi, enkä minä sitä kiellä, mutta minä olen voittanut itseni."
"Todellakin?" Tuo paha hymy lensi taasen hänen huulillensa. "Te olette siis jättäneet kaikki, mihin olitte arolla tottuneet? Te inhoatte kiivetä puissa, ettekä voi käsittää, miten ennen mielellänne juoksitte joen vedessä!"
"Ei, ei, niin sivistynyt en ole lainkaan!" huudahdin tahtomattani. "Minä en ylipäänsä voi käsittää, koittaako koskaan päivä, jolloin ikävöimättä taidan kuulla puitten huminaa ja laineitten loiskimista; mutta minä opin hillitsemään ikävyyttäni, samaten kuin olen hampaitani kiristäen — minä osoitin paperia — pakottanut itseni oppimaan kirjoittamaan tätä."
Herra Claudius kääntyi viheriän ikkunan varjostimeen päin, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea sen lankoja. Sitte otti hän pienen paperitötterön ja näytti sen minulle, kauniisti kirjoitettuna seisoi siinä "Rosa Damascena."
"Ajatelkaa nyt, että teidän täytyy kirjoittaa nämät sanat neljä sataa kertaa", lausui hän painavasti.